Ateisti: Olet huomaamattasi samaa mieltä Jumalasta hihhulikristityn kanssa

Tuomas Kangasniemi – 3.9.2013

"Jumala, anna anteeksi, että emme ole eläneet oikeaa kristityn elämää. Emme ole päivittäin parantaneet sairaita emmekä herättäneet kuolleita."

Näin rukoili yleisön edessä eräs nuori kristitty erään suomalaisen kristillisen järjestön opiskelijaillassa muutamia vuosia sitten. Tapaus on tosi.

Stereotyypin tällaisesta uskossaan innokkaasta hihhulista – sivistyneemmin sanottuna karismaattisen oppisuunnan kristitystä tai ehkä pikemminkin äärikarismaatikosta – tietänee suurin osa lukijoista.

Hihhulikristitty odottaa ja uskoo, että Jumala tekee paljon ihmeitä. Hän parantaa sairaudet yliluonnollisesti ja toteuttaa rukoukset – ja tämän odotetaan olevan sääntö eikä poikkeus. Tulevaisuuden avuksi Jumala antaa merkkejä ja profetioita.

Jopa kuolleista heräämisestä kuullaan kertomuksia, vaikka edellisestä ääriesimerkistä poiketen harva karismaatikkokaan rohkenee odottaa sitä tapahtuvan kovin usein.

Jokainen ateisti on luonnollisesti eri mieltä siitä, tapahtuuko ihmeitä koskaan. Tietty ateistien joukko tuo näkemyksensä myös kuuluvasti esiin.

Ehdottoman erimielisyytensä keskeltä näiden väittelyjen osapuolet eivät näytä hahmottavan, että kaikista mahdollisista ihmisryhmistä juuri he - toisaalta äärikarismaattiset kristityt ja toisaalta Richard Dawkinsin linjaa mukailevat tiedeuskoiset ateistit - ovat yhdestä keskeisestä asiasta aivan samaa mieltä.

Molemmat ajattelevat, että ihmeitä ja taianomaisia asioita varmasti tapahtuisi paljon, sikäli kun Jumala olisi olemassa. Erimielisyys koskee sitä, että hihhuli luottaa lujasti sekä ihmeisiin että Jumalaan, kun taas ateisti pitää molempia humpuukina.

Tiedeuskoiset ateistit eivät siis kiistä sitä, etteikö Jumalan olemassaolosta seuraisi valtavan epäsäännöllinen, magian ja mielivaltaisten ihmeiden täyttämä maailma, jossa järki ja luonnon lainalaisuudet kadottavat merkityksensä.

Päinvastoin, koko heidän ateisminsa näyttää perustuvan tämän oletuksen varaan.

Ateistien mielestä Jumala olemassaolo ei ole mahdollinen, sillä tiede on osoittanut maailman toimivan lainalaisuuksien mukaan. Jumalan voi edes teoriassa kuvitella vain tietomme aukkoihin - mutta ne pienenevät koko ajan.

Sen enempää hihhulit kuin tiedeuskoiset ateistit eivät ota vakavasti sitä vaihtoehtoa, että Jumala kunnioittaisi niitä luonnonlakeja, jotka hän on asettanut voimaan. Kuitenkin monet ei-karismaattiset kristityt ajattelevat juuri näin. Objektiivisesti havaittavat ihmeet ovat harvinaisia, mutta eivät mahdottomia. Jumala voisi jättää maailman mielivaltaisen magian valtaan, mutta silti hän ei tee niin.

Äärikarismaatikoiden ja ateistien yllättävä yksimielisyys: mistä se sitten johtuu?

Heidän käsityksensä Jumalasta saattaa olla tavalla tai toisella yleisinhimillinen. Ihmisen voi olla vaikea hahmottaa, miksi kaikkivoipa persoona sitoutuisi luomiinsa lakeihin orjallisesti. Harvaapa rutiinia ihmisetkään jaksavat toistaa pilkun päälle, jollei ole pakko! Lisäksi meillä on tapana toivoa, että Jumala ottaisi meihin välittömän kontaktin kuten toinen ihminen.

Oletusta tukee se, että ajattelukuvio ei ole kristillisen kulttuuriperinteen yksinoikeus, vaan luonnon säännönmukaisuutta käytettiin ateismin todisteena jo 400-luvun eKr. Kreikassa. Jos Zeus synnyttäisi sateen, se voisi langeta yhtä hyvin selkeältä taivaalta kuin pilvestä. [1]

Niinpä ateistit nykyisinkin päättelevät, että deterministinen luonto, jossa Jumala ei ole suoranaisesti läsnä, todistaa Jumalaa vastaan.

Hihhulikristityt eivät kiellä Jumalaa, mutta hänen hiljaisuutensa tuottaa heille vaikeuksia. Pelkkä ihmeiden mahdollisuus ei riitä, vaan hyvän Jumalan täytyy tehdä ympärillämme paljon ihmeitä meidän avuksemme. Jos yliluonnollisia asioita ei kuitenkaan tapahdu, seurakunta on epäonnistunut uskossaan.

Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani. Olen aikanani kuunnellut karismaattisten saarnaajien puheita ja uskonut ne.

Jumala loi luonnonlait

Esseeni toisessa osassa vastaan erääseen ilmiselvään vastaväitteeseen. Silloin tällöin olen törmännyt ateisteihin, jotka pitävät ei-karismaattisten kristittyjen uskoa järjestystä ylläpitävään Jumalaan epärehellisenä selittelynä.

Heille aitoa uskontoa edustaa usko epätosiin ihmeisiin ja hirttäytyminen aukkojen Jumalaan. Jumala luonnonlakien herrana yskäistään hatusta, kun hieman fiksummat uskovaiset pakon edessä myöntävät, että maailma kaikesta huolimatta toimii säännönmukaisesti.

Karikatyyri ei ole kokonaan asiaton. Jos nykyisin ilmenevä äärikarismaattinen usko olisi luonnollisin tai historiaa hallitseva tulkinta kristinuskosta, nämä ateistit osuisivat naulan kantaan.

Uskoa Jumalaan, joka on luonut lainalaisen luonnon, eivät kuitenkaan keksineet ateistisesta tieteestä vaikutteita saaneet karismaattisen herätyksen luopiot, vaan oppi kehittyi nykyiseen muotoonsa vähitellen noin 1100-luvun ja 1600-luvun välisenä aikana.

Oxfordin ja Queenslandin yliopistojen historian professori Peter Harrisonin mukaan juuri 1100-luvulla tuli suosituksi ajatella luontoa kirjana, jonka Jumala on ihmisille kirjoittanut. Näin opettivat muun muassa Hugo Viktorilainen (1096–1141) ja Vincent Beauvais'lainen (n. 1190–1264). [2]

Adelard Bathilaisen (n. 1080–1152) mielestä kaikkien tulisi tutkia "luonnon upean kauneuden takana olevaa suunnitelmaa" [3]. Myös Tuomas Akvinolainen (1225–74), koko keskiajan tunnetuin teologi, katsoi Jumalan ohjaavan maailmaa järjellisen suunnitelman mukaan [4].

Osa sydänkeskiajan teologeista suoranaisesti pilkkasi oman aikansa hihhuleita, jotka selittivät kaikkia asioita ihmeillä ja magialla. "Jumala pystyy kyllä muuttamaan puun lehmäksi, mutta onko hän koskaan tehnyt niin?", ivasi William Conchesilainen (n. 1090–1154). [3]

Varhais- ja sydänkeskiajan kristittyjen oppineiden yllättävän jyrkästä taikauskon vastaisuudesta kirjoittaa myös filosofi David Bentley Hart. Hänen mukaansa he suhtautuivat noitavoimiin itse asiassa skeptisemmin kuin myöhempi kristikunta noin 1300-luvulta 1600-luvun alkuun. [5]

Esimerkiksi Regino Prümiläinen (kuollut n. 915) ja Lyonin arkkipiispa Agobard (n. 779–840) varoittivat seurakuntalaisia uskomasta taivaalla lentäviin noitiin. 900-luvun Ranskassa kirjoitetussa Canon Episcopi -teoksessa määrättiin peräti erottamaan kirkosta ne, jotka väittivät noitia olevan olemassa!! [5] [6] Kun noitavainot myöhäiskeskiajalla alkoivat, jotkut vainojen vastustajat yrittivätkin vedota Canon Episcopin auktoriteettiin.

Oheiset esimerkit yhtä kaikki korostavat, että tavallisen kansan parissa taikausko rehotti.

Varsinaista luonnonlain käsitettä keskiajan teologit eivät kuitenkaan onnistuneet muotoilemaan, vaan tämä idea jäi odottamaan 1600-luvun kristittyjä luonnontieteilijöitä ja filosofeja. Heitä väitetään usein ateismin varhaisiksi puolestapuhujiksi, mutta tämä käsitys on täysin väärä.

Esimerkiksi tähtitietelijä Galileo Galilei (1564–1642) uskoi luonnon olevan "Jumalan käskyjen kuuliainen toteuttaja", joka ei koskaan riko sille asetettuja lakeja [7].

Vielä tunnetumpi nimi lienee Isaac Newton (1642–1727). Hän päätteli maailman säännönmukaisuuden osoittavan, että sen on luonut Älyllinen Olento, sen sijaan että säännönmukaisuus kertoisi ateismista (esim. [8] [9]).

Filosofi-poliitikko Francis Bacon (1561–1626) uskoi Jumalan luoneen "taivaan ja maan . ja niille muuttumattomat ja ikuiset lait . jotka hallitsevat rikkumattomasti maailman loppuun asti". Bacon katsoi silti, että Jumala oli kertaluonteisesti muuttanut lakeja syntiinlankeemuksen jälkeen. [10] [11]

Myös kemisti-fyysikko Robert Boyle (1627–91) uskoi Jumalan hallitsevan maailmaa mekaniikan lakien välityksellä [12] [13]. Aikalaisistaan juuri Boyle painotti erityisen vahvasti Jumalan luovaa vapautta tämän luomistyössä. Niinpä pelkkä filosofinen pohdiskelu ei riitä paljastamaan luonnonlakien sisältöä, vaan meidän täytyy liata kätemme laboratoriossa [12].

Suurina filosofeina ja matemaatikkoina tunnetut René Descartes (1596–1650) ja G. W. Leibniz (1646–1716) eivät korostaneet kokeellista tutkimusta Boylen ja Newtonin tavoin [12]. Jumalan roolin he käsittivät silti jotakuinkin samanlaiseksi kuin muut edellä mainitut tieteen pioneerit: Jumala ylläpitää kappaleiden liikettä ja ominaisuuksia niiden luonnonlakien kautta, jotka tämä on luonut [14] [15].

Nykyajan ateisteista ainakin fyysikko Paul Davies on kiinnittänyt huomionsa tähän ilmiöön. Hänen mukaansa luottamus luonnonlakien olemassaoloon, muuttumattomuuteen ja ehdottoman tarkkaan toimintaan periytyy tieteeseen monoteistisista uskonnoista, vaikka useimmat eivät tätä historiallista kytköstä hahmotakaan [16] [17].

Mutta uskoivatko Newton ja muut tosissaan? Jotkut saattavat olettaa, että he spekuloivat Jumalalla ainoastaan kulttuurisen ympäristönsä vuoksi: heidän aikanaan ei vielä ollut soveliasta edetä puhtaaseen ateismiin asti.

Asiantuntijoiden mukaan tällainen selittely kuitenkin vääristelisi 1600-luvun filosofien ja tutkijoiden omia motiiveja. Tämän seikan tiivisti aatehistorian tohtoriopiskelija Jouni Huhtanen aivan hiljattain (Tieteessä tapahtuu 4/2013, sitaatti alaviitteessä) [18].

Useimmat tieteen pioneereista eivät myöskään kieltäneet ihmeiden tai henkimaailman olemassaoloa, olkoonkin että toiset (kuten Leibniz) jättivät ihmeille kapeamman tilan kuin toiset (eritoten Newton). Juuri Newton tunnetaan mittavista okkultismin opinnoistaan niin laajasti, että asiasta on julkaistu jopa sanomalehtiuutisia (esim. [19]).

Boylekin piti ihmeitä mahdollisina. Hän katsoi niiden sisällön voivan auttaa esimerkiksi erottamaan oikean uskonnon vääristä, olkoonkin että pelkkä ihmeiden tapahtuminen ei hänen mukaansa riittänyt osoitukseksi Jumalan olemassaolosta [13]. Bacon ja Leibniz uskoivat Jumalan tehneen ihmeitä Raamatun aikana [8] [15].

Myös käsitteen 'ihme' merkityksestä väiteltiin. Newtonin koulukuntaan kuulunut filosofi Samuel Clarke (1675–1729) korosti Jumalan jatkuvaa ja aktiivista vaikutusta maailmassa. Hänen mukaansa "luonnollinen maailma" eroaa ihmeistä vain siinä, että luonto toteuttaa Jumalan lainmukaisia tekoja, kun taas ihmeet ovat Jumalan epätavallisia tekoja. Leibniz näki luonnonlakien toimivan itsenäisemmin. [20]

Historia siis opettaa, että ajatus Jumalasta muuttumattomien luonnonlakien asettajana keksittiin Euroopassa läpikotaisin kristillisenä aikana. 1600-luvun tiedemaailma hyväksyi ihmeiden todellisen mahdollisuuden sen sijaan, että Jumalan toiminta maailmassa olisi ankarasti kuohittu pelkkään luonnonlakien ylläpitämiseen.

Silti ihmeet ymmärrettiin poikkeuksiksi; Jumalan katsottiin vaikuttavan lähes aina luonnonlakien kautta.

Niinpä lainmukaisen Jumalan idea ei ole epätoivoinen hätävalhe, vaan syvällinen osa kristinuskon – varsinkin protestanttisen kristinuskon – olemusta.

Populaaria uskontokeskustelua lukiessa nämä väitteet tuntuvat etäisiltä, varsinkin kun huomio kiinnittyy yleensä kaikkein kärkevimpiin vastapuolen edustajiin. Tällä tavoin hihhulikristityt muovaavat ateistien kuvaa "aidosta" uskonnosta ja taistelevat ateistit uskovaisten kuvaa "aidosta" ateismista.

Yhteisten mielikuvien takaa paljastuva oikea historia voi yllättää.

Mutta Raamattu!

Suurin osa äärikarismaattisista kristityistä pitänee uskonkäsityksiään tavalla tai toisella "raamatullisina". Varsinkin Apostolien tekojen ihmekertomukset nähdään esikuvana seurakunnan elämästä. Jotkut voivat huomata myös sen, että Jeesus lupasi toteuttaa seuraajiensa kaikki pyynnöt (esim. Matt. 17:20; Joh. 14:12–14; 16:23–24).

Raamatun tulkinnan tyhjentävään arviointiin tässä artikkelissa ei riitä tila eikä kirjoittajan asiantuntemus. Muutama yksinkertainen huomio lienee silti paikallaan.

Mitä yksittäisiin jakeisiin tulee, Jeremian kirja kertoo Jumalan asettaneen luonnonvoimille peruuttamattoman järjestyksen (Jer. 31:35–36; 33:20).

Toiseksi täytyy muistaa, etteivät karismaatikot edusta kristinuskoa yksin edes Raamatun tulkinnassa. Vaikka 1500- ja 1600-lukujen kristikunta uskoi, että ihmeitä todella tapahtuu, osa protestanteista aina Jean Calvinista (1509–64) alkaen on kannattanut niin sanottua sessationistista oppia (engl. cessationism).

Opin kannattajien mukaan Uuden Testamentin lupaukset erityisistä Jumalan antamista yliluonnollisista armolahjoista (1.Kor. 12:1–14:40) eivät koske enää nykyistä seurakuntaa, vaan armolahjat lakkasivat toimimasta alkukirkon aikana.

Sessationistit eivät yleensä kiistä, etteikö ihmeitä voi tapahtua nykyisinkin, mutta armolahjojen lakkaamisen vuoksi ne ovat paljon harvinaisempia kuin apostolien aikana. Heidän mukaansa Jumala teki varhaisissa seurakunnissa ihmeitä lähinnä osoittaakseen apostolien sanan todeksi.

Sessationisteista poiketen uskon karismaatikoiden tulkitsevan Raamattua oikein siinä, että Jumala lupasi armolahjat kaikille kristityille. Tästä huolimatta ihmekertomuksia Apostolien teoissa ei voi mieltää seurakuntaelämän päiväkirjaksi, joka todistaisi, että kristityt saavat kokea yliluonnollisia tapahtumia arjessaan harva se päivä.

Sen sijaan Apostolien teot on historiallinen teos, joka tiivistää koko kristillisen kirkon tärkeimmät tapahtumat noin 30 vuoden ajalta pariinkymmeneen sivuun. Kuolleita sanotaan heränneen kaksi, teleportaatiosta kerrotaan kerran, ja enkeli tuli vapauttamaan vankilasta kahdesti. Pikemminkin harvinaista kuin yleistä, jopa Jeesuksen alkuperäisille opetuslapsille!

Jumala ei myöskään varjellut Paavalia tai hänen oppilaitaan kaikilta sairauksilta (Gal. 4:13–14), eivätkä sairaudet aina parantuneet (2.Kor. 12:7; 1.Tim. 5:23).