Miten hyvä Jumala voi sallia pahaa?

Pahan ja kärsimyksen ongelma lienee yksi suurimmista tai jopa suurin [1] kristinuskoa ja yleisesti hyvän Jumalan olemassaoloa vastaan esitetyistä haasteista.

Ongelmaan vastaamisen tekee vaikeaksi sen kahtalainen luonne. Vaikka pahan ongelmaa voi tarkastella vain kylmän älyllisenä ja filosofisena haasteena, todellisuudessa syvimmillään ongelma on, kun kärsimys koetaan henkilökohtaisesti: itse tai lähipiirin kautta.

Tällaisissa tilanteissa filosofinen ja looginen selittely ei juurikaan auta. Ahdistunut ihminen ei kaipaa Jumalan puolustusasianajajaa, vaan rinnalla kulkemista, lohdutusta ja hyvyyttä pahuuden keskelle.

Niinpä tämäkään kirjoitus ei yritä turhaan ratkaista kärsimyksen kokemisen tuskaa. Filosofisiin kysymyksiin sen sijaan voi yrittää vastata.

Käsittelen kirjoituksessa yleisiä periaatteita, jotka auttavat ymmärtämään, miten mikään pahuus tai kärsimys on mahdollista rakastavan Jumalan luomassa maailmassa. Kaikkia yksittäisiä vastaväitteitä ei tietenkään ole mahdollista käsitellä tässä. Kaikkien kärsimystä aiheuttavien tilanteiden syitä ei ole mahdollista ymmärtää, enkä usko tuntevani Jumalan jokaista motiivia kärsimyksen sallimiseen.

Pahan ongelman klassisen muotoilun mukaan kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala ei yksinkertaisesti voi olla olemassa maailmassa, jossa on pahaa, tai ainakaan näin paljon täysin selittämätöntä pahuutta. Tätä muotoa pahan ongelmasta nimitetään yleensä loogiseksi ongelmaksi. [1]

Loogisen ongelman varhaisin tunnettu muoto tulee antiikin Kreikan epikurolaisilta [2]:

Joko Jumala tahtoo poistaa pahan
mutta ei pysty siihen,
tai hän pystyy mutta ei tahdo,
tai hän ei tahdo eikä pysty,
tai hän sekä tahtoo että pystyy.
Jos hän tahtoo mutta ei pysty, hän on heikko –
eikä sitä voi uskoa Jumalasta.
Jos hän pystyy mutta ei tahdo, hän on häijy –
mikä on yhtä vierasta Jumalalle.
Jos hän ei pysty eikä tahdo, hän on
sekä heikko että häijy eikä silloin voi olla jumala.
Jos hän sekä tahtoo että pystyy,
mikä ainoastaan sopii Jumalalle,
mistä pahuus sitten tulee
ja miksi hän ei poista sitä?

Lievempien väitteiden mukaan pahuuden olemassaolo tekee rakastavan Jumalan olemassaolosta ainakin hyvin epätodennäköistä (evidentiaalinen ongelma). Luultavasti kuuluisimman muodon evidentiaalisesta argumentista on esittänyt William Rowe.

Rowe myöntää osittain päteväksi sen vastaväitteen, että Jumala saattaa tavoitella kärsimyksellä jotakin suurempaa hyvää. Hänen mukaansa on kuitenkin olemassa sellaisia äärimmäisen kärsimyksen muotoja, jotka Jumala olisi voinut halutessaan ehkäistä joutumatta luopumaan suuremmasta hyvästä. [3]

Pahan ongelmaan voi liittyä filosofisten muotoilujen lisäksi myös moraalisen vastenmielisyyden tuntu, vaikka kärsimys ei olisikaan henkilökohtaista. Ihminen ei tahdo uskoa Jumalaan, joka sallii ihmisille täysin tarpeettoman tuntuista kärsimystä.

Alempana käsittelen ensin loogista pahan ongelmaa ja jäljempänä evidentiaalista ongelmaa. Loogisen ongelman kumoamiseksi riittää se, että voidaan osoittaa kristinuskon johdonmukaisuuden olevan edes mahdollista, sillä looginen ongelma on hyökkäys kristillisen jumalakäsityksen johdonmukaisuutta, ei todennäköisyyttä kohtaan.

Perinteisen vastauksen mukaan pahuus seuraa ihmisten ja langenneiden henkiolentojen vapaasta tahdosta. Tämä herättää kuitenkin lisää kysymyksiä: miten täydellisen hyvä Jumala voi tarjota mahdollisuuden pahuuteen? Kyllä kai ihminen voisi harjoittaa vapaata tahtoaan valitsemalla hyvien asioiden, kuten suklaa- ja mansikkajäätelön, väliltä? Näin maailmassa olisi paljon hyvää, mutta ei pahuutta.

Jumala kuitenkin sallii pahuuden siksi, että se tarjoaa mahdollisuuden vielä suuremman hyvän olemassaoloon. Jos ihminen valitsee mansikkajäätelön, hänen valinnassaan ei ole itsessään mitään hyvää, mikäli toinenkin vaihtoehto olisi ollut täsmälleen yhtä hyvä. Vapaa tahto ei olekaan olemassa vapauden, vaan sen mahdollistaman hyväntahtoisuuden takia. [4]

Ihmisen mahdollisuus valita hyvä pahan sijaan on siis rakastavan Jumalan näkökulmasta niin arvokasta, että vaikka se edellyttää mahdollisuutta pahuuteen, tämä hinta kannattaa maksaa. Samalla Jumala luopuu tilapäisesti ohjaksista antaessaan meille vallan moraalisiin valintoihin.

Jumala ei voi myöskään poistaa pahuutta poistamatta samalla vapaata tahtoa, koska olisi loogisesti mahdotonta, että Jumala pakottaisi ihmiset tekemään oikein vapaaehtoisesti. [5]

Edellä kuvailtu konstruktio saattaa kuulostaa aluksi keinotekoiselta, mutta tarkemmin analysoituna argumentti on vakuuttava. Millään loogisella tai empiirisellä päättelyllä ei voida todistaa, että pahuuden minimointi edustaisi suurempaa hyvyyttä kuin hyvyyden maksimointi. Sen sijaan molemmat näistä käsityksistä muistuttavat eettisiä aksioomia.

Luonnollisesti käsitys siitä, että hyvyyden maksimointi on suurempaa hyvää, jää yhtä lailla todistamatta. Tämä ei kuitenkaan haittaa loogiseen pahan ongelmaan vastattaessa. Kuten yllä totesin, riittää, että voidaan tarjota johdonmukainen vaihtoehto.

Niinpä pahuuden ongelman puolustajan tulisi osoittaa, että maailmassa voisi olla maksimaalinen määrä hyvää myös siinä tapauksessa, että pahan olemassaoloon ei olisi edes teoreettista mahdollisuutta.

Jos hyvän valitseminen on näin arvokas asia, eikö ihminen voi valita pahan Taivaassakin? Jos taas ei, niin miksei Jumala luonut meitä suoraan Taivaaseen?

Taivas kuulostaa kieltämättä sellaiselta maailmalta, joka rakastavan Jumalan "pitäisi" luoda. Toisin kuin usein ajatellaan, Taivas ei kuitenkaan ole ensisijaisesti paikka jossa ihmiset nauttivat täydellisestä elämästään, vaikka se on toki sitäkin.

Ennen kaikkea Taivas on maailma, jossa on hyväntahtoisia ihmisiä. Jumala ei siis pyri maksimoimaan pelkästään onnellisuutta, vaan hänellä on myös muita arvokkaita päämääriä. Tämän ajatuksen on esittänyt muun muassa C. S. Lewis. [6]

Hyväntahtoisuudella tarkoitan tahtotilaa, joka alkaa hyvän valitsemisesta. Hyvän valitseminen puolestaan edellyttää vapaata tahtoa, joka vastaavasti edellyttää mahdollisuutta valita väärin. Siispä Taivaan luominen edellyttää maailmaa, jossa on ollut mahdollisuus pahuuteen.

Taivaassa ei tietystikään voi enää valita pahaa, vaan ihmisten maan päällä tekemät valinnat ikuistetaan pysyviksi tahtotiloiksi.

Mutta eihän Jumala itsekään ole koskaan aloittanut hyvän tahtomista millään valinnalla. Miksi siis ihmisten hyväntahtoisuus edellyttää valintaa? Eikö Jumala olisi voinut luoda ihmisen, joka tahtoo vain hyvää?

Jumala kuitenkin eroaa luomistaan olennoista ratkaisevasti siinä, että hän on ikuinen. Siksi myös hänen hyväntahtoisuutensa on ikuista. Koska me luotuina olentoina emme ole ikuisia, meidän hyväntahtoisuutemme ei myöskään voi olla ikuista. [7]

Kuten edellä jo mainitsin, hyvätahtoisuus voi alkaa ainoastaan hyvän valitsemisella, mutta jos hyväntahtoisuudella ei ole alkua, ei ole myöskään sen aloittanutta valintaa.

Mutta miten jumala voi luoda mitään epätäydellistä, kuten moraalisesti epätäydellisiä ihmisiä? Jos Jumalan teot ovat hänen hyvän olemuksensa mukaisia, niin eikö luotujen olentojenkin tulisi olla Jumalan olemuksen mukaisia?

Ensinnäkin, jotta Jumala voi luoda ylipäätään mitään, tuon luodun täytyy olla jossakin mielessä epätäydellistä, sillä ainoastaan Jumala itse on kaikin puolin täydellinen [8]. Jumala puolestaan on ikuinen, joten Häntä ei edes voisi luoda. Rakastavan Jumalan ei kuitenkaan tarvitse jättää luomakuntaa luomatta, jos on mahdollista olla rakastavassa suhteessa epätäydellisiin luomuksiin.

Jumalan luomukset eivät siis voi vajavaisuutensa takia olla kaikin puolin Jumalan olemuksen mukaisia, mutta ne voivat kuvastaa Jumalan olemuksen joitakin puolia. Jumalan olemukseen kuuluu rakkaus eli täydellinen hyväntahtoisuus, eikä luomakunta voi kuvastaa Jumalan täydellistä olemusta toteuttamatta hänen hyväntahtoisuuttaan.

Eikö jumalan ole kuitenkin täytynyt tehdä jossakin kohdassa virhe, mikäli hänen luomansa olennot eivät ymmärrä toimia oikein? Jos ihmisten järki toimii moitteettomasti ja he tietävät mikä on oikein, käyttäen järkeään moraalisiin valintoihin, eikö heidän pitäisi valita väistämättä oikein? Jos taas vika on ihmisten ymmärryksessä, Jumala on tehnyt luomistyössään virheen, eikä tätä voi uskoa Jumalasta.

Järjen korostaminen ei kuitenkaan ota huomioon, että ihmisen moraalisia ratkaisuja ohjaavat tiedon ohella erilaiset motiivit. Tyypillisessä valintatilanteessa ihminen tietää, mikä on oikein – ja tahto toimia oikein on yksi motiivi – mutta jokin toinen motiivi, kuten henkilökohtaisen edun tavoittelu, mielihalu tai pelko, yllyttää rikkomaan moraalin velvoitetta vastaan.

Niinpä näkemys ihmisestä, jota tieto ohjaa deterministisesti oikeaan, ei sovi yhteen valintojen vapauden eikä empiirisen kokemuksen kanssa. Jos ihminen ei joudu tekemään hyväntahtoista valintaa aidosti ristiriitaisten motiivien keskellä, ei voi syntyä myöskään aitoa hyväntahtoisuutta.

Hyväntahtoisuuden mahdollistaminen näyttäisi pätevältä vastaesimerkiltä loogiselle pahan ongelmalle. Itse asiassa loogisen ongelman puolustaminen näyttäisi olevan mahdotonta ilman vastaesimerkkiäkin. Sitä varten näet pitäisi osoittaa, että Jumalalla ei voi olla mitään moraalisesti hyvää syytä pahan sallimiseksi, mutta tämä edellyttäisi kaikkien mahdollisten motiivien tuntemista.

Tästä huolimatta pahan ongelmaa voidaan edelleen puolustaa evidentiaalisessa muodossaan: vaikka asiaa olisikin vaikea todistaa loogisen varmasti, pahuus vaikuttaa silti olevan ristiriidassa Jumalan hyväntahtoisuuden kanssa. Selittämättömän pahuuden ja kärsimyksen olemassaolo tukee sitä väitettä, että rakastavaa Jumalaa ei ole olemassa.

Rowen mukaan meidän on syytä päätellä, että jos emme kykene kuvittelemaan Jumalalle hyviä syitä sallia joitakin äärimmäisiä kärsimyksiä, tällaisten syiden olemassaolo on epätodennäköistä [3]. Kuitenkin selittämätön kärsimys voi olla yhtä lailla todiste siitä, että on olemassa jotakin käsittämättömän suurta hyvää, jota emme vain kykene rajallisuutemme takia ymmärtämään.

Emme siis voi päätellä tietomme puutteesta sitä, ettei Jumalalla olisi hyväntahtoisia syitä kärsimyksen sallimiseksi. Se olisi rinnastettavissa tilanteeseen, jossa aloittelija seuraa shakin maailmanmestari Garri Kasparovin peliä ymmärtämättä tämän siirron mielekkyyttä ja päätellen sen perusteella, että siirto on todennäköisesti typerä. Aloittelija ei kuitenkaan voi olettaa ymmärtävänsä Kasparovin pelistrategiaa, eikä Kasparovin voi olettaa kertovan sitä hänelle. [9]

Vastaavasti Jumalalla voi olla myös hyväntahtoisia syitä olla kertomatta meille kaikkea, emmekä siksi voi olettaa Jumalan tekevän meille selkoa kaikista kärsimyksen syistä.

Pahuuden evidentiaalinen ongelma ei siis ole kyennyt osoittamaan Jumalan hyväntahtoisuutta epätodennäköiseksi, koska selittämätön pahuus voi toimia yhtä hyvin todisteena jonkin käsittämättömän hyvyyden olemassaolosta.

Jotta tämä vastaus ei jäisi pelkäksi skeptisismiin piiloutumiseksi, pyrin vielä havainnollistamaan, minkälaisia syitä Jumalalla voi olla sallia joitakin kärsimystä aiheuttavia ominaisuuksia maailmassa. Esimerkeiksi otan luonnonvoimien aiheuttaman ja sivullisiin kohdistuvan kärsimyksen sekä sen, miten kristityt epäonnistuvat Jumalan tahdon noudattamisessa.

Luonnonvoimien aiheuttamat onnettomuudet tietystikin johtuvat luonnossa vallitsevista lainalaisuuksista. Jos luonto ei olisi voimakkaasti säännönmukainen, emme kykenisi ennakoimaan, minkälaisia seurauksia valinnoillamme on, emmekä myöskään voisi arvioida, mitkä vaihtoehdot ovat toista parempia.

Riittävän säännönmukainen maailma on siten välttämätön, jotta voisimme oppia tuntemaan sekä hyvän että pahan kokemuksesta, emmekä pelkän auktoriteetin nojalla.

Entä mikä mahtaisi olla hyväntahtoinen syy sallia pahojen tekojen kohdistuminen sivullisiin, eikä pahantekijään itseensä? Jos paha kohdistuisi aina pahantekijään, itsekkyys ei voisi enää tarjota motiivia pahantekijälle, eikä moraalisia valintoja ehkä olisi enää lainkaan.

Ehkäpä moraalisten valintojen kohdistuminen sivullisiin onkin mahdollista siksi, että Jumala halusi sallia hyvän tekemisen sivullisille. Ilman sivulliseen kohdistuvaa hyväntahtoisuutta ihminen ei voisi olla rakastavassa suhteessa toiseen. Jos taas ei osaisi rakastaa lähimmäistään, jonka on nähnyt, kuinka voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (Vrt. 1.Joh. 4:19–21)

Eikö kuitenkin kristittyjen tulisi sentään olla teoissaan Jumalan mielen mukaisia? Miten on mahdollista, että kristityt ovat sekä yksilöinä että yhteisöinä osallistuneet aivan sydämettömiin julmuuksiin, joita kukaan ei voi puolustella? Toisinaan kristilliset yhteisöt ovat jopa vaienneet ongelmat kuoliaiksi pelastaakseen julkisivunsa.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kristittyjen tulisi toimia Jumalan mielen mukaisesti. Samalla tiedostan, etten itsekään toimi kaikessa oikein, eikä tämä ole Raamatun perusteella edes mikään yllätys.

Jumala kuitenkaan ei poista kristityiltä vapaata tahtoa näiden tullessa uskoon, eikä Jumala poista edes kaikkia pahoja taipumuksia, ennen kuin Taivaassa. Kristittyjä ei voisi estää lankeamasta poistamatta vapaita valintoja, mikä puolestaan ei ilmeisesti onnistu ilman vanhan syntisen luontomme lopullista hävittämistä. Luultavasti se edellyttäisi samalla maallisen elämämme loppua.

Tässä elämässä kristityt lankeavat edelleen syntiin muiden ihmisten tapaan, ja toisinaan noilla lankeemuksilla on vakavat seuraukset. Jos tämä tuntuu pahalta meistä, niin sitä suuremmalla syyllä se tuntuu pahalta Jumalasta, joka on täydellisen hyvä!

Jumalan mielestä vapauden mahdollistama hyvä on kuitenkin hintansa arvoinen, ja sen puolesta Jumala on valmis kärsimään ja jopa kuolemaan.