Jyri

"Olenko hyvä kristitty?" on minusta hieman ongelmallinen kysymys. Joku saattaisi sen perusteella luulla, että kristityt olisivat jotenkin hyviä ihmisiä. Raamatussa kuitenkin sanotaan, että "ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei yhtäkään" (Ps. 14:3, 92 v. käännös). Vaikka me ihmiset pidämme itseämme toisia parempana tai huonompana, kaikki ovat lopulta Jumalan edessä samalla nollatasolla hyvyyden suhteen, yhtä lailla pahoja ja syntisiä.

Mitä sitten synnin kanssa tulisi tehdä? Monet antavat asian olla ja kärsivät pahuuden täyttämästä elämästä. Toiset taas yrittävät elää oikein, mutta yrittäessään vältellä syntiä he kuitenkin sortuvat siihen ja häpeävät itseään, jääden ikävään lankeemuksen ja häpeän kierteeseen.

Tässä suhteessa kristinuskolla on onneksi tarjottavana jotain parempaa. Jumala on Jeesuksen ristinkuolemalla sovittanut meidän pahat tekomme, jolloin meidän ei tarvitse enää kantaa niistä syyllisyyttä. Toiseksi tämä Jumalan armo vahvistaa ja kasvattaa kristittyjä siten, että saamme pahuutemme sijaan jotain parempaa tilalle. "Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa -" (Tit. 2:11-12, 92 v. käännös). Kristittyjen hyvyys seuraa Jumalan armosta eikä omasta yrittämisestä.

Synti tulee kuitenkin sattumaan meihin koko elämämme ajan. Jotteivat ihmissuhteemme ja itsetuntomme kuitenkaan hajoaisi synnin seurauksena käsiin, toivoisin, että ihmisten välillä vallitsisi tuomitsemisen ja häpeän sijaan niin sanottu "syntisten yhteys". Siinä ei oleteta, että me kaikki olisimme hyviä ihmisiä, vaan päinvastoin ymmärretään, että me kaikki olemme vajavaisia ja teemme paljon pahaa.

Näin ollen en haluaisi tuomita muita ihmisiä heidän vääryydestään, sillä tiedän, että olisin ihan hyvin voinut itsekin tehdä samoja vääriä asioita. Haluan sen sijaan antaa anteeksi ja rakastaa lähimmäistäni samalta tasolta, ilman että pitäisin itseäni toista parempana. "Viha virittää riitoja, mutta rakkaus peittää kaikki rikkomukset" (Sananl. 10:12, Raamattu kansalle -käännös).

Onneksi Jumala myös auttaa ja lohduttaa meitä kaikessa siinä kärsimyksessä, mitä synti elämäämme aiheuttaa, ja kerran taivaassa kristityt saavat olla täysin vapaita synnistä.

 Jenni

Olenko hyvä kristitty? Kysymys, jota varmasti jokainen kristitty jossain vaiheessa pohtii. Kristittynä oloon tuntuu kuuluvan vaatimuksia siitä, mitä saa ja ei saa tehdä, miten pitää elää ja miten toimia eri tilanteissa.

Lapsesta asti uskoon kasvaneena on helppo kuvitella olevansa hyvä ihminen. Uskon perusasiat, kuuluisat raamatunkertomukset ja opetukset ovat tuttuja jo nuoruudesta. Kilttinä tyttönä kaikenlainen kapinointi on jäänyt vähälle. Minulla ei ole rikosrekisteriä, eikä menneisyydestäni löydy vankilatuomioita tai huumesekoiluja. Laskut hoituvat ajallaan ja pysähdyn odottamaan punaisissa valoissa. Olen varsin kunnollinen kansalainen – kuten moni muukin.

Pelkkä peruspirkon elo ei kuitenkaan riitä siihen, että laskettaisiin hyvien kristittyjen joukkoon. Monilla evankelistoilla ja saarnaajilla on myrskyinen menneisyys, he ovat tehneet paljon pahaa, ei pelkästään Jumalan, vaan myös yhteiskunnan silmissä. Mutta uskoon tullessaan nuo kaikki ovat anteeksi annetut ja pois pyyhityt. On mahdollista aloittaa alusta, saarnata väkevästi ja toimia rohkaisevana esimerkkinä muille.

Minulla ei ole järisyttävää kääntymiskokemusta eikä elämästäni varmaankaan saisi kummoista kirjaa aikaiseksi. Usko on aina ollut osa arkea. Joskus tuntuu, että sen osan ottaa liian itsestäänselvyytenä.

Messussa tulee käytyä liian harvoin, Raamattu nököttää kirjahyllyssä avaamattomana viikot eikä sen marginaaleissa ole muistiinpanoja, alleviivauksetkin ovat kymmenen vuoden takaa. Iltarukous unohtuu muiden ajatusten alle eikä opiskelu- tai työkaverien kanssa tule antauduttua hengellisiin keskusteluihin. Vieraille ihmisille uskosta puhuminen tuntuu vielä kaukaisemmalta ajatukselta. Ilmestyskirjan (Ilm. 3:14-22) kirje haalealle Laodikean seurakunnalle tuntuu koskettavan vähän turhankin läheltä.

Raamatusta löytyvät ohjeet, käskyt ja kehotukset ja niiden noudattamisen vaikeus saavat tuntemaan itsensä todella huonoksi kristityksi. Onneksi samasta kirjasta löytyy myös lohdutusta syyllisille ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa. Saman kirjeen loppupuolelta löytyy yksi harvoista alleviivauksistani vuosien takaa: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” Joten vaikka joudun toteamaan, että en ole hyvä kristitty, saan myös luottaa siihen, että armossa on hyvä elää.   

Siyan

Mikä on hyvä kristitty? Täyttääkö sellainen ihminen tietyt kriteerit? Onko hän muita parempi?

Tämä vaarallinen kysymys “Olenko hyvä kristitty?” ei ole helpoimmasta päästä, mutta antaa tilaisuuden tutkia kristinuskon ydinolemusta. Kysymys ”Olenko hyvä kristitty?” johtaa helposti moraalin vertailuun. Hyvä on olemassa vain huonon vastakohtana. Jotta hyvistä hedelmistä olisi mielekästä puhua, täytyisi olla olemassa myös huonon makuisia hedelmiä. Samoin jotta olisi järkeä puhua hyvistä kristityistä, täytyisi olla olemassa myös huonoja kristittyjä.

Kun ihmisjärjellä pohtii ihmisiä ylipäätänsä, jotkut tosiaan vaikuttavat pahemmilta kuin toiset. Maailmassa on terroristeja ja pettureita, on Breivikkejä ja Hitlereitä – ihmiskunnan monstereita, sivistyksen häpeäpilkkuja. Enhän minä, keskiverto kunnon kansalainen, voi alentua samalle tasolle! Olen sentään heitä parempi! Ihmisillä on taipumuksena verrata itseään muihin. Näin on myös kristityillä.

Moraalilla kilpaileminen johtaa harhaan. Tuon kilvan voittaminen salakavalasti ylpistää ihmisen, mikä saa ihmisen asettamaan itsensä sydämessään toisen yläpuolelle. Tämä poistaa omantunnon asettaman eston toisen ihmisen mielivaltaiseen kohteluun. ”Ali-ihminen ansaitsee kärsimyksen!”, ajatteli äsken mainittu kaksikko tehdessään maailmaa kauhistuttavat teot.

Moraalisen kilvan häviäminen taas masentaa ihmisen. Häpeä ja pelko valtaavat mielen, itsetunto särkyy ja toimintakyky lamaantuu. “Olen surkea ja arvoton, ja kaikki tämä on omaa syytäni!”, ajattelee ihminen, joka pitää itseään epäonnistujana. Saatana rakastaa moralismia. Siksi “Olenko minä kristitty?” on vaarallinen kysymys, sillä se saattaa helposti eksyttää kysyjän moraaliseen arviointiin.

Onneksi kristinusko ei ole moralistinen usko. Kukaan ei voi teoillaan tyydyttää Jumalaa, koska Jumala on oikeudenmukainen ja vaatii täydellisyyttä. Syntiinlankeemuksen takia kukaan meistä ei ole täydellinen. Roomalaiskirjeessä[1] sanotaan: ”Kaikki [Jeesukseen Kristukseen uskovat] ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta…”. Eikö olekin riipaisevaa?

Ennen kuin Kristus saapuu toisen kerran, Saatana vaikuttaa maailmassa. Siksi synti hallitsee ihmisiä ja johtaa ihmisiä harhaan. Ihmiskauppa ja huumekauppa rehottavat; sydämiä revitään rikki, ihmissieluja häväistään olemattomiin. Jopa muu luomakunta kärsii ihmisten tekojen tähden.

Kun kerran totuus on tällainen, onko meillä mitään toivoa, minkäänlaista mahdollisuutta tulla hyväksi? Roomalaiskirjeen seuraava lause antaa vastauksen: ”… mutta saavat hänen [Jumalan] armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” 

Jeesus – Jumalan poika ihmisen muodossa – eli synnittömän, täydellisen elämän. Jeesus oli virheetön uhri[2], joka tyydytti Jumalan. Jeesuksen täytyi kuolla, jotta me saisimme elää. Vain Jeesuksen kautta voimme vapautua synneistä. Näin tapahtui, koska Jumala rakastaa sinua ja minua, mutta vihaa syntiä.

Ennen kuin tulin uskoon, oivalsin pitkän kamppailun jälkeen, etten kyennyt omin voimin tulla hyväksi ihmiseksi. Ymmärsin, että minussa on periaatteessa edellytykset samoihin tekoihin, kuin mitä Breivik tai Hitler tekivät.

Tämä oivallus ei ollut minulle melankolinen kuolemantuomio, vaan johti uuteen, ilontäytteiseen ja merkitykselliseen elämän Kristuksessa. Olen kristitty, enkä pidä tarpeellisena lisätä adjektiiveja sanan eteen. Kristityn elämä alkaa siitä, kun oivaltaa tarvitsevansa Jumalan armoa. Sinä, minä ja Paavali olemme samalla viivalla – kaikki yhtä kurjia, yhtä riippuvaisia Jumalan armosta.

Sen sijaan, että pohtisin kysymystä “olenko hyvä kristitty?”, on mielestäni paljon tärkeämpää kysyä “Tunnenko tarvitsevani Jumalan armoa?” ja siksi haluaisin vilpittömästi kysyä myös sinulta: “tunnetko tarvitsevasi Jumalan armoa?”