Vieraskynä:

Onko naturalismi uskonto?

ILMARI HIRVONEN & RISTO ANT-WUORINEN – 6.9.2014

Mitä uskonto ja naturalismi tarkoittavat? Onko naturalismi uskonto vai ei? Uskovatko kaikki naturalistit oppiinsa sokeasti? Entä riittääkö maailmankuvan dogmaattisuus yksinään tekemään siitä uskonnon? Atheos – ateistiteekkarien hallitusaktiivit pohtivat mainittuja kysymyksiä uskontotieteen ja tieteenfilosofian näkökulmista.

TOISINAAN ESITETÄÄN, että naturalismi ja ateismi ovat uskontoja siinä missä kristinusko tai hindulaisuus.

Tämän väitteen perusteellinen arviointi edellyttää käsitteiden ”naturalismi” ja ”uskonto” seikkaperäistä määrittelemistä. Valitettavasti tehtävä ei ole helppo, sillä kummallakaan näistä termeistä ei ole yksiselitteisiä riittäviä ja välttämättömiä ehtoja.

Samaisesta syystä varsinaiset uskonnon määritelmät (jotka eivät siis ole vain uskontojen tyypillisten piirteiden listoja) ovat hyvin vanhoja – joku voisi jopa sanoa vanhentuneita. Nämä määritelmät kuitenkin nousevat hyvin usein esiin kun pyritään antamaan vastausta kysymykseen: mitä uskonto on?

Akateemisen sosiologian isä Émile Durkheim (1858–1917) määritteli uskonnon uskomusten ja käytäntöjen järjestelmäksi, joka käsittelee pyhiä – muista erotettavia ja kiellettyjä – asioita. Lisäksi Durkheimin mukaan uskonnolle luonteenomaista on kyseisen järjestelmän omaksuneiden yhdistyminen uskonnolliseksi yhteisöksi, jota hän kutsuu kirkoksi.¹

Filosofi ja psykologi William James (1842–1910) puolestaan määritteli uskonnon seuraavasti:

”Jos pitäisi luonnehtia uskonelämää mahdollisimman laajasti ja yleisesti, voitaisiin ehkä sanoa, että siihen sisältyy usko näkymättömän järjestyksen olemassaoloon ja usko, että korkein hyvämme on saattaa elämämme sopusointuiseen yhteyteen tuon järjestyksen kanssa.”²

Durkheimin ja Jamesin määritelmät eivät kumpikaan kuvaa naturalismia kovinkaan onnistuneesti. Eihän pahamaineisille naturalisteille mikään ole välttämättä pyhää, ja yrityksistä huolimatta naturalistit ovat sangen epäjärjestäytyneitä.

YKSI TAPA LÄHESTYÄ käsillä olevaa ongelmaa on etsiä tutkittavaa näkemystä tyypillisesti luonnehtivia piirteitä. Varsinaisen määrittelemisen hankaluuden vuoksi tämä onkin nykyään tyypillinen tapa kuvailla uskontoa.

Uskontoihin kuuluvat tavallisesti esimerkiksi jumaluudet, rituaalit, uskonnolliset juhlat, pyhät kirjoitukset, meditointi, rukoilu, uskonnolliset kokemukset, käännytystyö, papisto ja uskonnollinen usko (engl. faith). Mikään mainituista tekijöistä ei kuitenkaan ole uskonnolle välttämätön, vaikka ne kaikki ovat melko tavanomaisia.

Ensisilmäyksellä naturalismi ei juurikaan sisällä tällaisia elementtejä. Kenties mahdolliset poikkeukset voisivat olla pyhät kirjoitukset, uskonnollinen usko, käännyttäminen ja jonkinlainen papisto.

Joku voisi väittää, että esimerkiksi Jumalharha³ tai Lajien synty⁴ vastaavat naturalisteille Raamattua tai Koraania. Tämä analogia on kuitenkin horjuva.

Harva naturalisti, biologista puhumattakaan, on koskaan lukenut Lajien syntyä, eikä kyseistä teosta kunnioiteta Koraanin tapaan erehtymättömänä. Itse asiassa Charles Darwinin (1809–1882) alkuperäinen evoluutioteoria on hylätty epätotena jo vuosikymmeniä sitten, eikä moni naturalisti pidä Jumalharhaa kovinkaan suuressa arvossa.

Jos naturalisti-, skeptikko- ja ateistikonferenssien vakiopuhujia pidetään naturalismin ”pappeina”, joudutaan melko helposti tilanteeseen, jossa myös poliittiset liikkeet, tiede ja urheilu on laskettava uskonnoiksi.

Tällainen pikainen vaihtoehtojen poissulkeminen näyttää jättävän naturalismin uskonnollisuuden mahdolliseksi perusteeksi vain uskonnollisen uskon ja siihen käännyttämisen.

ENNEN KUIN SELVITÄMME, mitä naturalismi tarkoittaa ja onko naturalistien usko maailmankuvaansa luonteeltaan uskonnollista, on ensin korjattava eräs yleinen väärinkäsitys:

Naturalismi ei implikoi ateismia, vaikka tietyt teistiset filosofit ovat niin väittäneet. EsimerkiksiAlvin Plantinga (1932–) on kirjassaan Where the Conflict Really Lies todennut seuraavaa:

”Käsitän naturalismin ajatuksena, ettei sellaista persoonaa kuin Jumala, tai mitään Jumalan kaltaista, ole olemassa. Naturalismi on ateismia vahvempaa: voi olla ateisti ilman, että nousee naturalismin täysiin korkeuksiin (tai uppoaa sen alimpiin syvyyksiin?), mutta ei voi olla naturalisti ilman, että on ateisti.”⁵

Tämä Plantingan väite on yksinkertaisesti epätosi. Esimerkiksi filosofi Epikuros (341–270 eaa.) oli naturalisti, joka myönsi jumalien olemassaolon. Diogenes Laertios (200-luku jaa.) kertoo Epikuroksen opettaneen, että ”jumalia on olemassa, sillä heitä koskeva tieto on ilmiselvää, mutta he eivät ole sellaisia kuin ihmiset yleensä uskovat.”⁶

Tästä huolimatta Epikuros ei pitänyt jumalia yliluonnollisina olentoina. Hänen mukaansa kaikki olemassa oleva koostui atomeista, ja tämä kattaa myös jumalat.⁷ Epikuros oli siis teisti, joka selitti jumalten olemassaolon naturalistisesti.

Vastaavasti Albert Einstein (1879–1955) ei omien sanojensa mukaan voinut ottaa vakavasti ajatusta persoonallisesta Jumalasta, ja hän pyrki selittämään uskon antropomorfisiin jumaliin psykologisin ja sosiologisin keinoin.⁸

Tästä huolimatta Einstein tunsi syvää kunnioitusta uskonnollista kokemusta kohtaan, ja hän usein sijoitti itsensä Baruch Spinozan (1632–1677) kaltaisten panteistien joukkoon.⁹

Vaikuttaa siltä, etteivät panteismi – joka on tietynlaista teismiä – ja naturalismi ole välttämättä ristiriidassa. Edellytyksenä on, ettei panteisti aseta maailmalle mitään yliluonnollisia ominaisuuksia.

Naturalismin ja teismin välisen vastakkainasettelun taustalla on siis oikeastaan naturalismin ja supernaturalismin välinen jännite. Jos supernaturalismi tarkoittaa luonnon rajat ylittävää, mitä luonto sitten kattaa? Mistä tiedämme, että luonnon rajat on ylitetty?

Tähän kysymykseen ei valitettavasti ole yksinkertaista vastausta. Naturalismi jaetaan perinteisesti kahteen alaluokkaan: ontologiseen naturalismiin ja metodologiseen naturalismiin. Nämä kummatkin kategoriat kuitenkin ottavat luonnon käsitteen annettuna.

METODOLOGISEN NATURALISMIN mukaan tieteellistä tutkimusta tehdessä vain luonnollisten entiteettien ja prosessien olettaminen on sallittua.¹⁰

Metodologinen naturalismi asettaa tieteelle apriorisen, eli empiiristä tutkimusta edeltävän, ohjeen. Muun muassa filosofi Michael Ruse (1940–) ja biologi Stephen Jay Gould (1941–2002) ovat kannattaneet metodologista naturalismia.

Ruse todisti yhdysvaltalaisessa oikeudenkäynnissä älykkään suunnittelun kouluissa opettamista vastaan vetoamalla naturalismin metodologiseen variaatioon.¹¹

Gould on puolestaan kehittänyt akronyymin NOMA (engl. non-overlapping magisteria) periaatteelleen, jonka mukaan tiede ja uskonto käsittelevät täysin toisistaan riippumattomia kysymyksiä, minkä vuoksi ne eivät voi mitenkään olla ristiriidassa keskenään.¹²

Gouldin ajatusmalli on saanut paljon kannatusta, ja monet teistit – erityisesti luonnontieteitä harjoittavat teistit – ovat sen ansiosta hyväksyneet metodologisen naturalismin.

ONTOLOGINEN NATURALISTI puolestaan uskoo, että vain luonnollisia entiteettejä ja prosesseja on olemassa. Ontologinen naturalismi on myös jaettavissa kahteen eri tyyppiin – vahvaan ja heikkoon.¹³

Heikot ontologiset naturalistit eivät usko yliluonnolliseen, koska heidän tietääkseen sen puolesta ei ole vielä riittävää oikeutusta. He siis pitävät esimerkiksi yliluonnollisen Jumalan olemassaoloa täysin mahdollisena, mutta he eivät toistaiseksi ole kohdanneet sille tarpeeksi hyviä perusteita.

Heikot naturalistit ovat kuitenkin valmiita muutamaan kantaansa uusien todisteiden valossa. He voivat jopa hyväksyä sen mahdollisuuden, että jollain on jo hallussaan riittävä näyttö yliluonnolliselle. He vain eivät valitettavasti ole vielä päässeet siihen käsiksi.

Vahvat ontologiset naturalistit puolestaan väittävät, ettei mitään yliluonnollista ole olemassa, eikä yliluonnollisen olemassaolo edes ole mahdollista.

Esimerkiksi Victor J. Stenger (1935–) on sanonut, että asteikolla 1–7, missä 1 vastaa täydellistä uskoa Jumalaan ja 7 täydellistä epäuskoa, hän antaa itselleen luvun 8, eikä kysymys ole uskosta vaan epäilyksettömästä tiedosta.¹⁴ Sen perusteella, miten Stenger yleisesti tuntuu ajattelevan, hän luultavasti sanoisi samaa yliluonnollisen suhteen yleisesti.

Vahva ontologinen naturalismi on selvästi dogmaattinen kanta, ja metodologisen naturalismin tavoin se on omaksuttava a priori.

TIETEENFILOSOFI Maarten Boudry (1984–) on kritisoinut metodologisten naturalistienapriorista lähestymistapaa.

Ensinnäkin metodologiset naturalistit näyttävät määritelleen yliluonnollisen jonain, minkä tieteellinen tutkiminen on mahdotonta, ja tämän vuoksi se on suljettava pois tieteestä.

Jos supernaturalisti kuitenkin pystyisi osoittamaan jonkin yliluonnollisen olemassaolon tieteellisin keinoin, tästä vain seuraisi metodologisten naturalistien määritelmän mukaan, että kyseessä olikin luonnollinen asia. Käytännön kannalta kyseinen määritelmä ei siis auta tieteen ja epätieteen rajan vetämisessä.¹⁵

Boudryn kritiikki näyttää ensisilmäyksellä purevan myös vahvaan ontologiseen naturalismiin. Boudry ehdottaakin toisenlaista perustetta yliluonnollisen hylkäämiselle tieteessä:

Hänen mukaansa Jumala on suljettu pois tieteestä aposteriorisin perustein, eli empiirisen tutkimuksen seurauksena. Yliluonnollisiin ja paranormaaleihin seikkoihin vetoava tutkimus ei ole kantanut hedelmää.

Boudryn mukaan ei ole mitään periaatteellista syytä kieltää yliluonnollisen olemassaoloa, mutta tällaiset tutkimusohjelmat ovat empiirisesti olleet huomattavasti naturalistisia huonompia.¹⁶

JO VARHAISESTA ALUSTA lähtien naturalismiin on usein liitetty Wilfrid Sellarsin (1912–1989) teesi scientia mensura, eli tiede mittaa, mitä on olemassa.¹⁷

Mikäli naturalismi määriteltäisiin yksinään kyseisen teesin kautta, sitten – jälleen kerran – niin teisti kuin ateistikin voivat molemmat olla naturalisteja. Teisti voi esimerkiksi väittää, että teologia on kaikilta osin tiede siinä missä kielitiede tai fysiikka, ja teologia osoittaa Jumalan olevan olemassa.

Toisinaan scientia mensura -teesin hyväksyjät sanovat, ettei tieteen ja ei-tieteen välille voi vetää ehdotonta rajaa, mutta on olemassa selkeästi parempaa ja huonompaa tiedettä. EsimerkiksiWillard Van Orman Quine (1908–2000) oli tunnetusti tätä mieltä.¹⁸

Jotkut filosofit ovat lisäksi väittäneet, että tieteen ollessa tarpeeksi huonoa, se ei enää ole tiedettä vaan pseudotiedettä, esitiedettä tai vanhentunutta tiedettä.¹⁹

TIETYT NATURALISTIT – eli vähintään vahvat ontologiset naturalistit – ovat selvästi dogmaattisia. Mahdollisesti metodologiset naturalistit lukeutuvat myös dogmaatikkojen joukkoon, jos heidän kantansa ei ole vain empiriaan perustuva heuristinen peukalosääntö vaanapriorinen periaate.

Mikäli uskonnollinen usko määritellään uskoksi johonkin, jolle ei ole yleisesti hyväksyttyjä perusteita ja tällaiseen uskoon käännyttämiseksi, sitten näiden naturalistien usko on tosiaan uskonnollista.

Ovatko vahva ontologinen naturalismi ja metodologinen naturalismi siis uskontoja?

Jos dogmaattisuus ja käännytystyö todella riittävät uskonnon määritelmäksi, sitten – jälleen kerran – liuta poliittisia liikkeitä, urheilun ystäviä, tietyille dieeteille omistautuneita ja monia muita eri ihmisryhmien edustajia täytyisi laskea uskonnollisiksi.

Lisäksi on ehkä jonkin verran uskontoa halventavaa sanoa, että sen oleellisimmat piirteet ovat dogmaattisuus (eikä dogmaattisuudella tarkoiteta tässä teologian haaraa, jota nimitetään dogmatiikaksi) ja lähetystyö.

Ehkäpä naturalismia ei siis ole viisasta sanoa uskonnoksi edes dogmaattisimmillaan. Sen sijaan sitä voidaan hyvin perustein sanoa dogmaattiseksi, mikä on jo itsessään riittävän kova pala naturalistien purtavaksi.