Mietteitä yhteiskristillisyydestä


TUOMAS SALO – 6.9.2014

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” (Joh. 17:21)

Tämä Jeesuksen rukous kristittyjen ykseyden puolesta ravistelee jokaista, joka edes jollakin tavalla ottaa sen todesta ja näkee hajaannuksen, jossa kristityt tänä päivänä elävät. Jos kristittyjen ykseys oli Kristukselle näin tärkeää, olisi outoa, jos hänen opetuslapsensa eivät lainkaan välittäisi siitä.

Monet ovatkin tarttuneet Jeesuksen rukoukseen tosissaan ja tahtovat edistää tätä ykseyttä kristittyjen parissa. Eräs tapa lähestyä asiaa on yhteiskristillisyys.

Yhteiskristillisyydellä ei ole yhtä ainoaa määritelmää. Tämä tekee siitä usein vaikean keskusteluaiheen. Epäselvyys tarjoaa tilaisuuden väärinymmärrykselle ja turhalle loukkaantumiselle.

Useimmiten yhteiskristillisyydellä tarkoitetaan eri tavoin uskoaan tulkitsevien kristittyjen yhteistä elämää ja toimintaa. Uskon sisällölliset erot eivät siis ole este yhteiselle toiminnalle.

Tämä perusperiaate on kuitenkin joissakin tilanteissa ongelmallinen. Esimerkiksi joillakin yhteiskristillisillä aktioilla (lyhyillä lähetysmatkoilla) ei puheenaiheeksi saa ottaa vaikkapa kastetta, sillä erimielisyyden ilmi tuleminen heikentäisi aktion todistusvoimaa ei-kristittyjen edessä.

Niinpä joissakin yhteyksissä yhteiskristillinen keskusteluavaruus supistuu: "ykseys erimielisyyksistä huolimatta" romahtaa "ykseydeksi teeskennellyssä yksimielisyydessä".

Tämä ei tietenkään ole ainoastaan yhteiskristillisyyden ongelma. Jokaisessa uskoon liittyvässä yhteisössä tulee tehdä jonkinlainen rajaus "keskeisten" ja "kehällisten" asioiden välille. Eihän missään seurakunnassa ole täydellistä yksimielisyyttä kaikissa teologisissa kysymyksissä.

Yhteiskristillisten yhteisöjen vaikeus on, että jäsenten keskuudessa on harvoin yksimielisyyttä siitä, mitkä asiat ovat keskeisiä ja mitkä kehällisiä. Luterilaisten osallistujien kannalta tämä on ongelmallista kasteen ja ehtoollisen kohdalla. Periaatteessa vaikeuksia voi olla vielä lähempänä ydintä: Kuka Jeesus on? Suomessa tämä on onneksi harvoin ongelma.

Varsinaisten seurakuntien elämässä keskeisten uskonkappaleiden joukko on väistämättä laajempi kuin yhteiskristillisissä yhteisöissä. Tämä ajatus juontaa juurensa käsitykseeni siitä, mitä Jeesus tarkoitti ykseyden rukouksellaan:

Samassa yhteydessä hän nimittäin rukoili näin: "Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus." (Joh. 17:17) Jeesuksen tarkoittamaan ykseyteen siis kuuluu myös ykseys totuudessa, mitä se sitten onkaan.

Mikäli yhteiskristillisyys halutaan ymmärtää yhteiseksi elämäksi ja toiminnaksi nimenomaan eroista huolimatta, ei se voi olla aivan sitä ykseyttä, mitä Jeesus rukoili. Mielestäni on siis perusteltua erottaa yhteiskristillisyys periaatteellisesti varsinaisista seurakunnista, joissa voidaan rauhassa pyrkiä ykseyteen myös uskon sisällössä.

Sikäli kuin seurakunnat lähestyvät kukin totuuden tuntemista, ne väistämättä lähenevät toisiaan – tätä kutsutaan myös ekumeniaksi.

Entä yhteiskristillisyyden hyvät puolet? Nyt kun yhteiskristillisyyden ongelmallisia puolia on jo kovasti puitu, lienee viisasta pohtia myös sen mahdollisuuksia. Ristin killassa näitä mahdollisuuksia jo kovasti hyödynnetäänkin.

Yhteiskristillisissä yhteisöissä voidaan tehdä paljon sellaista hyvää, joka ei yksittäisten seurakuntien voimin onnistuisi. Mieleeni nousee ennen kaikkea laupeudentyö, sillä lähimmäisen hätä on aina sama uskosta, sen erilaisuudesta tai sen puutteesta huolimatta.

Ristin kilta tukee rahallisesti esimerkiksi lastenkoti Elämää Pietarissa. Auttamismahdollisuuksista voisi kenties keskustella lisääkin Killan sisällä.

Samoin kristityt voivat ajoittain ilmaista yhteisiä kantojaan, varsinkin eettisissä kysymyksissä. Tämä ei juuri edellytä ykseyttä uskonasioissa, mutta voi olla ratkaisevaa yhteiskunnan suunnan kannalta.

Apologetiikka (uskon järkiperäinen puolustaminen) on yksi tärkeä osa-alue, jolla kristityt voivat tehdä yhteistyötä ilman merkittävää ristiriitojen uhkaa. Kilta on muun muassa osallistunut Veritas Forumin tapahtumiin.

Myöskään ystävyys ei kaadu uskontulkintojen eroihin. Uskoisin, että olemme Killassa yhtä mieltä siitä, että ystävyys on Jumalan luoma lahja. Ystävien kesken vietetty aika on yksi osa siitä "jokapäiväisestä leivästä", jota Jeesus opetti rukoilemaan. Killan sisältä olen itsekin löytänyt ystäviä, vaikka olenkin melko kärkevä mielipiteissäni.

Mielestäni kaikkein tärkein piirre hyvässä yhteiskristillisyydessä on avoimuus erimielisyyksien suhteen. Eri seurakuntien jäsenet voivat rauhassa tutustua toistensa näkemyksiin ja yrittää ymmärtää, minkä takia toiset uskovat niin kuin uskovat.

Kun ihminen ei koe itseään uhatuksi, hänellä on varaa luopua ennakkoluuloistaan. Tässä keskustelussa ei ole tarvis tuomaroida, kuka osapuolista on oikeassa ja kuka väärässä. Avoin ja kunnioittava keskustelu tarjoaa mahdollisuuden lähestyä totuutta sellaisena, kuin se on.