Siperia opetti

Siperia opetti

OLLI SYRJÄLÄ - 3.9.2013

TOUKOKUUN 13. PÄIVÄN aamuna me kuusi nuorta aktiolaista kokoonnuimme Helsinkiin. Iltapäivällä lähti lentomme Moskovaan. Moskovan lentokentällä viettämämme viisi tuntia vierähtivät nopeasti toisiimme tutustuessa. Sitten nousimme jälleen koneeseen, tällä kertaa suuntana Abakan Etelä-Siperiassa. Matkaan olimme lähteneet lähetyskäskyn kutsumana ja sen lupauksen turvin (Matt. 28:19–20).

Itse en ollut aluksi edes harkinnut Siperia-aktioon lähtemistä, vaikka sain alkuvuodesta useampaan kertaan Evankelisten Opiskelijoiden sähköpostilistalta mainoksia siitä. Kuitenkin viimeisenä iltana, jatketun hakuajan lopussa laitoin hakemuksen menemään. Jo muutamassa päivässä tuli tieto, että olin niiden kahdeksan nuoren joukossa, jotka oli valittu lähtemään lyhytaikaiselle lähetystyömatkalle Siperiaan.

Matkalaiset vaellusretkellä Stolbyn luonnonpuistossa. 
Takavasemmalta Petra, Helena L., Eveliina ja Laura. Edessä Helena R. ja Olli.

Ensimmäisen kerran tapasimme esilähetyskurssilla Karkun evankelisella opistolla. Viikonlopputapaamisia pidettiin kolme kertaa, ja ne olivat avoimia myös muille kuin aktiolaisille.

Jokaisella kerralla niihin osallistuikin myös muita, mutta me Siperiaan suuntaavat pääsimme silti hyvin tutustumaan keskenämme. Muutamat meistä tiesivät toisensa jo etukäteen, mutta suurimmaksi osaksi emme tunteneet toisiamme ennalta. Harmillisesti kaksi joutui jättäytymään pois matkasta muun muassa töiden takia, joten meitä lähtijöitä oli kuusi.

Ensimmäisenä viikonloppuna käsittelimme lähetystyötä Japanissa, toisena Afrikassa ja viimeisenä Venäjällä ja Virossa. Kaikki nämä ovat lähetyskenttinä hyvin erilaisia. Japani on erittäin teollistunut maa, jossa uskontojen sekoittuminen on vahvasti läsnä. Monesti ihmiset viettävät hautajaisia buddhalaisin menoin ja syntymäjuhlia shintolaisin perintein, mutta avioliittoon vihitään usein kristillisen kaavan mukaan. Kristityt joutuvatkin helposti sukujensa kanssa ongelmiin, koska eivät halua osallistua muiden uskontojen mukaisiin rituaaleihin, esimerkiksi uhrata kuolleille.

Afrikassa puolestaan luonnonuskonnot ovat hallitsevassa asemassa monilla alueilla. Onneksi myös Raamattua arvostetaan, kunhan siihen on ensin saatu tilaisuus tutustua.

Venäjällä ja Virossa näkyvät yhä neuvostoajan arvet. Kristillinen perintö on kadonnut, eivätkä kansalaiset tunne Raamattua, vaikka kohtalaisen iso osa väestöstä kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Itä-Venäjällä vaikuttavat lisäksi idän uskonnot. Tällaiselle lähetyskentälle me lopulta suuntasimme.

AKTION ENSIMMÄINEN PÄIVÄ valkeni lyhyiden ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen Abakanissa, jossa lähetit Ville Melanen ja Joose Pitkänen sekä vapaaehtoistyöntekijä Aatto Lamminpää ottivat meidät iloisina vastaan.

Ville toimii Sley:n ja Joose Kansanlähetyksen lähettinä. Aatto puolestaan auttaa ajoittain Joosea Minusinskin alueella. He kaikki ovat eloisia persoonia, jotka ovat oppineet elämään ilman turhaa suunnittelua tai huolta huomisesta. Ville ja Joose ovat hauska parivaljakko, joiden humoristiset nahistelut olivat välillä aivan mahdottomia.

Abakanista ajoimme Minusinskiin, jossa tulisimme viettämään ensimmäisen viikon. Iltapäivästä kävimme Suetukin kylässä nuortenillassa tutustumassa paikallisiin nuoriin. Samalla kohtasimme ensimmäistä kertaa myös Siperian kauniit maisemat, joista saimme nauttia vielä lukemattomia kertoja matkamme aikana.

Suetuk on yksi niistä Minusinskin lähikylistä, joissa Joose tekee yhteistyötä paikallisen pastorinVitalin kanssa. Näimme myös Minusinskin pastoria Vjadeslavia. He kaikki ovat erittäin uskoutuneita työlleen. Vjadeslav osaa soittaa kitaraa ja laulaa hyvin. Välillä hän lauloi myös suomeksi, mikä kuulosti meistä hauskalta.

Molemmilla pastoreilla on perhe ja lapsia. Vitalin luona vierailimme useasti, mutta Vladeslavin luona vain minä kävin kerran.

Seuraavina päivinä kävimme tutustumassa eri oppilaitoksiin, pidimme todistuspuheenvuoroja ja siivosimme kirkkoa talven jäljiltä. Leikitimme lapsia ja lauloimme venäjäksi ja suomeksi.

Lapset olivat ihania. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, oli helppoa ja mukavaa temmeltää heidän kanssaan. Alun jännityksen jälkeen pystyimme lähes ongelmitta kommunikoimaan, kun heittelimme palloa tai juoksimme hippaa. Erityisesti pojat innostuivat kun pyöritin heitä. Opetin heille myös tukkihumalaleikin, jota leikimme sen jälkeen, kun käteni lopulta väsyivät pyörittämisestä.

Sunnuntaina kävimme messussa. Ville piti messun venäjäksi, mutta saimme häneltä saarnan myös suomenkielisenä paperilla. Suetukissa pääsimme vaihtamaan muutaman sanan paikallisten kyläläisten kanssa. Heistä suurin osa oli vironkielisiä, jotka osasivat hiukan suomeakin ja puhuivat mielellään meidän kanssamme.

Vietettyämme viikon Minusinskissa kävimme vielä katsomassa Sajano-Šušenskajan patoa ja söimme päivällistä Pitkästen perheen kanssa. Pitkäset olivat todella mukavia, ja heihin oli ilo tutustua. Ruokailun lomassa kertasimme viikon tapahtumia ja juttelimme venäläisistä tavoista. Venäläisillä miehillä oli tapana kantaa kaikki ja kieltää naisia kantamasta tavaroita. Sainkin kuulla siitä, etten ollut tajunnut kantaa naisten laukkuja matkan aikana.

TÄMÄN JÄLKEEN HYPPÄSIMME YÖJUNAAN Villen kanssa ja suuntasimme kohti Krasnojarskia. Krasnojarskin-viikkomme alkoi muutolla. Venäjän lainsäädännön vuoksi asuntojen vuokran verotus kevenee kierrättämällä vuokralaisia. Niinpä Melasten perhe joutui muuttamaan entisestä vuokra-asunnostaan uuteen, joka onneksi sijaitsi samassa rakennuksessa kuin edellinenkin huoneisto.

Toisena päivänä olivat myös kuoroharjoitukset, joissa tapasimme Sirpa Mäkitalon. Myös hän on Krasnojarskissa lähettinä. Sirpa on erittäin mukava ja suureksi avuksi Melasille.

Krasnojarskissa minä ja Laura asuimme Melasilla ja muut paikallisessa hotellissa. Hotellihuoneisto haisi vahvasti tupakalle, henkilökunta oli epäystävällistä ja hotelli vaati jälkikäteen korvausta kadonneiksi väitetyistä astioista ja rikkoutuneesta verhotangosta. Melasilla sen sijaan oli hyvä asua, vaikka aktiolaisten jakautuminen välillä häiritsikin. Melasten lapset olivat mukavia, ja olimme mieluista seuraa, koska he eivät kovinkaan usein näe suomalaisia nuoria.

Viikon aikana kävimme vierailemassa muun muassa saksalais-luterilaisen seurakunnan nuortenillassa ja erään koulun kevätjuhlassa. Kaikissa ei-kristillisissä tilaisuuksissa oli erityisen tärkeää, ettei niissä esitetä ”propagandaa”, jonka ymmärsin tarkoittavan painostamista jollakin tietyllä tavalla toimimiseen. Siitä mainittiin meille usein, mutta käytännössä me vieraat saimme kuitenkin puhua täysin vapaasti.

Sunnuntaina osallistuimme messuun, jonka kaksi luterilaista seurakuntaa piti yhdessä. Illan vietimme kävellen Stolby-luonnonpuistossa. Matkan varrella oli kiipeily- ja kuntoilupaikka, jossa muutama seurueemme naisista hämmästytti urheilullisuudellaan nuoria mongolialasia miehiä. Sama oli tapahtunut myös Minusinskissa jalkapalloa pelatessa, koska Venäjällä sukupuoliroolit ovat vahvat ja naiset eivät yleensä harrasta miesten lajeja.

Loppumatkasta vierailimme lisäksi sukujuuriltaan suomalaistaustaisten vanhusten luona. Juttelimme, rukoilimme ja lauloimme heidän kanssaan. Paikalliseen tapaan he olivat erittäin vieraanvaraisia ja tarjosivat meille herkullista ruokaa. Huomasin jälleen smetanan sopivan lähes minkä tahansa ruuan lisukkeeksi.

Jouduimme muuttamaan seuraavan päivän ohjelmaa sään takia. Suunnitellun evankeliointireissun sijaan vierailimme baptistikirkossa, jossa kuulimme koskettavan elämäntarinan Kirgisiasta muuttaneelta kristityltä. Hän kertoi aikoneensa alun perin muuttaa Moskovaan mutta päätyneensä kuitenkin Siperiaan. Lisäksi hän kertoi kääntymisestään ja erityisesti kristittynä olemisesta Venäjän armeijassa, jossa olosuhteet olivat karut ja sotilaat tekivät paljon itsemurhia.

Illalla menimme vielä torille puhumaan nuorten kanssa ja jakamaan Vybor-lehtiä. Tunsimme kulkevamme johdatuksessa ja suunnitelmien syntyvän välillä ylhäältä. Jälkikäteen jäikin tunne, että tämä oli kaiken kaikkiaan parempi vaihtoehto kuin alkuperäinen suunnitelma.

Viimeisenä päivänä vietimme vielä illan Melasten kanssa. Kävimme englanninkielen kerhossa opettamassa lapsille evankelioivan laulun. Lopulta jätimme Siperian taaksemme haikein mielin, mutta varmoina siitä että näemme toisiamme vielä jatkossakin. Viimeksi kokoonnuimmekin Evankeliumijuhlilla Lohtajalla, jonne myös Melaset olivat päässeet käymään.