Alkukristittyjen pasifismia ei ollut olemassa

ALKUKRISTITTYJÄ kuulee aika ajoin nimitettävän pasifisteiksi, kaiken väkivallan vastustajiksi. Käsitys on sukua väitteelle ensimmäisistä kristityistä kommunisteina, mikä todettiin perusteettomaksi vuoden 2007 Cross Sectionissa [1].

Molemmat ajatukset korostavat, että kristinuskon nousu ensin sallituksi uskonnoksi ja lopulta Rooman valtionuskonnoksi 300-luvun aikana sai kristillisen etiikan pilaantumaan hyvin olennaisella tavalla. Pasifismi-väitteen esittäjät kuitenkin ovat, ainakin kirjoittajan kokemuksen mukaan, paljon useammin itse kristittyjä kuin ne, jotka heijastavat vasemmistolaisen katsomuksensa Raamattuun.

Kirjoitettuna pasifismi-argumenttia kohtaa lähinnä keskustelupalstoilla (esim. [2]) ja aatteellisessa nettikirjoittelussa (esim. [3] ja [4]). Se saattaa tulla vastaan myös aihetta sivuavissa opinnäytetöissä (esim. [5]).

Toisaalta väite ei esiinny suomalaisissa koulukirjoissa (esim. [6] ja [7]), vaikka samat teokset sivuavat ohuesti kristittyjen suhtautumista köyhien auttamiseen. Itse asiassa yksi lukion oppikirja avoimesti kiistää universaalin alkukristillisen pasifismin olemassaolon [8].

KOLMEN ENSIMMÄISEN vuosisadan kristityt itse näyttävät olleen viimeisen oppikirjan kanssa samaa mieltä. Heillä ei ollut mitään yhtenäistä linjaa sodasta ja asepalveluksesta, vaan näkemykset vaihtelivat paljon.

Kontrasti siviilielämään onkin suuri. Murha ei ollut yhdenkään kristillisen yhteisön sallima, sen enempää kuin abortti tai vastasyntyneen heitteillejättö [9a].

ALOITTAKAAMME HISTORIALLISISTA merkinnöistä. Muutamien kirkkoisien ja historiankirjoittajien tekstit kertovat selvästi, että osa kristityistä oli Rooman armeijassa.Ensimmäinen katkelma [10a] on Tertullianuksen (n. 160–225) teoksesta Apologia.

”… kuten voitte todeta tutkimalla keisareista vakavimman, Marcus Aureliuksen, kirjeitä. Niissä hän todistaa, että kuivuuden Germaniassa lopettivat sateet, jotka saapuivat vastauksena hänen alaisuudessaan taistelleiden kristittyjen rukouksiin.”

Tapahtuman toistaa [11a] myös kirkkohistorioitsija Eusebius Kesarealainen (n. 263–339), ja siihen viittaavat, joskin kristittyjen osuuden sivuuttaen, myös roomalaiset lähteet (mm. [12]). Taistelu osuu vuoteen 173 [13], jolloin Marcus Aurelius soti Tonavan ylittäneitä germaaniheimoja vastaan.

Merkittävää tilanteessa on se, että Germanian sotaretkellä mukana olleista kristityistä ainakin osa oli todennäköisesti uskovina vapaaehtoisina värvättyjä, ei sotauraansa loppuun suorittavia käännynnäisiä.

Melitene-nimisessä paikassa (nykyinen Malatya) Rooman itärajan tuntumassa, josta kuivuuden kouriin joutunut 12. legioona oli lähtenyt liikkeelle, oli nimittäin melko paljon kristittyjä jo 170-luvulla. Laajan artikkelin [13] kristityistä ja Rooman armeijasta kirjoittaneen historian professoriJohn Helgelandin mukaan oli yleinen käytäntö, että sotilaat värvättiin paikallisesti.

200-LUVUN LOPULLA ja 300-luvun alussa tiedot kristityistä sotilaista käyvät yleisemmiksi, mikä ei ole ihme, sillä tuossa vaiheessa kristittyjen osuus Rooman väkiluvusta oli useita prosentteja [9b].

Esimeriksi Eusebius kertoo kotikaupungistaan yksityiskohtaisen tarinan. Noin vuonna 260 kuollut kesarealainen Marinus-niminen kristitty sotilas oli saamassa ylennyksen, mutta hänet mestattiin hänen uskontoaan koskevan ilmiannon perusteella [11b].

Helgeland puolestaan referoi Mauretania Caesarensis -maakunnassa langetettua kuolemantuomiota vuodelta 295 [13].

Teloituksen syy liittyi Rooman armeijan uskontoon. Armeijaan värväytyminen oliMaximilianukselle epäilemättä harkitsematon valinta, sillä välittömästi palvelukseen astuessaan hän kieltäytyi kantamasta keisarin kuvaa univormunsa rintanapissa. Oikeudenkäynnin tuomarina toiminut prokonsuli yritti saada hänet pyörtämään päätöksensä vedoten siihen, että Rooman armeijassa palvelee muitakin kristittyjä.

Kristitty sadanpäämies Marcellus taas teloitettiin vuonna 298 Tangerissa (roomalaisten Tingis) [13]. Hän oli todennäköisesti käännynnäinen, joskaan sitä emme tiedä, kuinka kauan hän oli viipynyt armeijassa kristityksi tultuaan. Helgeland huomauttaa, että kenturion asemassa olleen sotilaan täytyi joka tapauksessa olla ansioitunut.

Myös Marcelluksen kuolema seurasi hänen omasta tottelemattomuudestaan. Helgeland pitää motiiveja epäjumalanpalvelukseen liittyvinä; sekalaiset internet-lähteet (esim. [14] ja [15]) tulkitsevat asiaa samansuuntaisesti, mutta yksityiskohdat riippuvat kirjoittajasta.

Lisäksi Helgeland selostaa yksityiskohtaisesti keisari Diocletianuksen vainoja 301–311. Ne alkoivat armeijan puhdistuksesta, minkä kertoo myös tapahtumien aikaan elänyt Eusebius [11c]. Ensimmäisessä vaiheessa ei jaettu kuolemantuomioita, mutta kristityt sotilaat joutuivat jättämään virkansa ja siitä seuranneet etuudet.

Teloitukset alkoivat 303, ja oikeudenkäynneistä on säilynyt useita pöytäkirjoja, joissa kerrotaan kristittyjen sotilaiden marttyyrikuolemasta [13].

PÄINVASTAISIAKIN TODISTUKSIA on, mutta hyvin vähän. Filosofi Origeneen (n. 185–254) mukaan kristittyjä ei ollut Rooman legioonissa [16a].

”Eivätkä ketkään taistele kuninkaan puolesta paremmin kuin me. Totta kyllä, me emme taistele hänen alaisuudessaan, vaikka hän niin vaatisi. Kuitenkin kamppailemme hänen puolestaan erityisenä hurskauden armeijana uhraamalla rukouksemme Jumalalle.”

Selitys Origeneen väitteen ja muiden lähteiden ristiriitaan ei ole selvä. Historiantutkija Andrew Holtin mukaan verrattain hyvä ratkaisu asialle voi olla maantiede [17]. Hän lainaa Roland Baintonia [18], joka on esittänyt, että Rooman valtakunnan kreikkalaisessa idässä, josta Origeneskin oli kotoisin, asepalveluksen vastustus oli paljon suurempaa kuin latinalaisessa lännessä.

Lisäksi Baintonin mukaan verrattain rauhattomilla rajaseuduilla, kuten Melitenessä, into värväytyä olisi ollut suurempi kuin valtakunnan sisäosissa tai aavikkoon rajoittuvilla alueilla, jossa vallitsi pitkään rauha.

Holt jatkaa, että itäisen Rooman tilanne oli todennäköisesti muuttumassa Origeneen aikoihin. Paitsi, että Eusebiuksen mainitsema Marinus oli Palestiinasta, on Fryygiasta nykyisen Länsi-Turkin alueelta löytynyt kirjoitus, joka kertoo kristityistä sotilaista 200-luvun puolivälissä [17].

Olivatpa Origeneeseen kohdistuvat selitysyritykset hyviä tai eivät, hänen yksittäinen mainintansa ei kumoa suurta joukkoa faktoja, joita kristityistä sotilaista on olemassa. Se kuitenkin kertonee, että kristittyjen värväytyminen ei ollut hänen aikanaan keisarikunnan itäosissa yleinen ilmiö.

TAPAHTUMAKUVAUSTEN RINNALLA todistusaineiston toinen puoli ovat varhaisten kristittyjen mielipiteet. Useimmat sotaa ja väkivaltaa koskevat kannanotot jättävät kuitenkin suhteettoman paljon tilaa lukijan tulkinnoille, sillä ne ovat lyhyitä heittoja tekstissä, joka kokonaisuudessaan ei liity väkivaltaan eikä varsinkaan asepalvelukseen. Kirjoittajan kantaa selventävät perustelut ovat poikkeus.

Esimerkiksi sodan vihaaminen esiintyy – enimmäkseen ohimennen – hyvin monen kirkkoisän tekstissä, mistä mallitapauksiksi otettakoon Ignatius [19] ja Irenaeus [20]. Nämä sitaatit kiertävät myös internetissä todisteina alkukristittyjen oletetusta pasifismista (esim. [4] ja [21]).

Asian merkitys on kuitenkin erittäin kyseenalainen, sillä oikeutetun sodan kannattajat ja sen vastustajat ovat olleet aina samaa mieltä siitä, että tappaminen itsessään ei ole hyvä. Sodan inho ei tee ihmisestä sen absoluuttista vastustajaa.

Tästä muistuttaa myös Helgeland, joka samalla lisää, että kirkkoisien viittaukset murhaan eivät yhdessäkään tapauksessa tule esille sotilaallisessa yhteydessä [13].

SELKEÄT MIELIPITEET Rooman armeijasta olivatkin vaihtelevia. Niissä ei ole yhtenäistä linjaa suuntaan eikä toiseen, vaikka näkemykset olivat keskimäärin negatiivisempia kuin tapahtumakuvausten perusteella voisi päätellä.

Toisaalta kriittistenkin kirjoittajien tärkein vastalause armeijaa kohtaan oli siellä rehottanut epäjumalanpalvelus. Parhaan esimerkin tästä tarjoaa Tertullianus, joka elämänsä loppupuolella alkoi kokea Rooman valtion kristittyjen vihollisena [17]. Armeijaa käsittelevässä kirjassaan Sotilaskruunu hän viittaa väkivaltaan moraalisena ongelmanavain yhden kerran [22a].

Koko muu teksti perustelee, että armeija ei sovellu kristitylle epäjumalien palvelemisen vuoksi, eikä senkään vuoksi, että kantamalla pakanallisia symboleita hän samaistaa itsensä pakanoihin [22].

Toisaalta aiemmassa Apologia-teoksessaan Tertullianus kertoo kristittyjen rukoilevanrohkeiden armeijoiden ja keisarin puolesta[10b], eikä hän myöhemminkään edes yrittänyt kiistää, etteikö kristittyjä olisi armeijassa ollut [22b] [23].

Myös Origenes painottaa tekstissään, että epäjumalanpalvelus ja keisarin nimeen vannominen eivät sovi kristitylle [16b]. Hän kuitenkin tuo kiistatta esille, että kristityt eivät voi osallistua tappamiseen armeijassa, sillä he ovat jumalanpalvelukseen erotettu pyhien joukko [16a].

KLEMENS ALEKSANDRIALAINEN (n.150–211) puolestaan piti sotilaan ammattia luultavimmin neutraalina asiana. Lyhyessä katkelmassa hän vertaa sotilasta epäsuorasti mihin tahansa muuhun ammattiin, kuten maanviljelijään tai purjehtijaan [24]. Toisessa kohdassa hän lainaa Johannes Kastajaa, joka ei tuominnut sotilaan eikä tullimiehen työtä sinänsä [25a] [26a].

Klemensin tekstit tukevat myös aiempaa huomautusta sodan sietämisen ja sodan tuomitsemisen erosta. Huolimatta neutraalista asenteestaan armeijaan hän julistaa useita kertoja rauhaa, joskin ohimennen (esim. [25b]).

VASTENTAHTOISEN, mutta välttämättömän väkivallan ajatusta tuki eksplisiittisestiLactantius (n. 240–320) [27a], joka kylläkin tuomitsi jyrkästi gladiaattoritaistelut ja niiden seuraamisen [27b]. Teoksensa Jumalalliset instituutit [27] hän kirjoitti Diocletianuksen vainojen ja siten aidon alkukirkon aikana, ei vainojen jälkeen [28].

”Miksi hänen [ihmisen] pitäisi lähteä sotaan ja sotkea itsensä toisten kärsimyksiin, kun hänen oma mielensä on sitoutunut ikuiseen rauhaan toisten kanssa? … Minä kuitenkin jätän nämä asiat huomiotta, sillä on mahdollista, että niihin on pakko ryhtyä tahdon vastaisesti.”

Yksiselitteisin sodan vastustaja taas oli italialainen Hippolytus (n. 170–236), joka tuomitsi sotilaaksi ryhtyvät kristityt ankarasti. Käännynnäinenkään sotilas ei saanut hänen mukaansa totella tappamiskäskyä [29]. Hippolytuksen yhteiskuntavastaisuus kuitenkin erottaa hänet useimmista muista varhaisista kristityistä.

”Sotilaan ei saa teloittaa ihmisiä. Jos häntä käsketään, hänen on kieltäydyttävä. Sotilaan ei saa lausua valaa, ja jos hän ei noudata kieltoa, [seurakunta] hylkää hänet. Jos joku on sotilaskuvernööri tai kaupungin johtaja, hänen on erottava virastaan tai hänet hylätään. Uskova tai kasteelle aikova, joka aikoo sotilaaksi, hylätään, sillä hän on halveksinut Jumalaa.”

PÄÄTELMÄ HISTORIALLISESTA näytöstä on selvä. Universaalia pasifismia alkukirkossa ei ollut olemassa ainakaan 100-luvun puolivälin jälkeen, kuten ei muutakaan yhtenäistä näkemystä sodasta ja armeijasta.

On kuitenkin huomattava, että kristityistä sotilaista ennen 170-lukua ei ole merkintöjä, lukuun ottamatta niitä roomalaisia käännynnäisiä, joista Luukas kertoo Apostolien teoissa [26b1,26b2].

Tätä voi tulkita monella tavalla. Tieteellisen kuivinta on tyytyä siihen, että todistusaineiston puute ei ole todistus mihinkään suuntaan. Luukkaan kertomusten vuoksi voimme pitää todennäköisenä, että palveluksensa aikana kääntyneitä kristittyjä oli, mutta emme tiedä, lähtivätkö jotkut kristityt armeijaan vai eivät 140 ensimmäisen vuoden aikana.

Toisaalta voidaan puntaroida, tapahtuiko kristittyjen asenteessa sotaan jokin muutos 100-luvun keskivaiheilla. Yksi tapa järkeillä ajatuksen puolesta on se, että varhaisen seurakunnanlopunajan odotukset (esim. [26c]) epäilemättä muuttuivat Jeesuksen takaisintulon viivästyessä, ja asioita täytyi alkaa järjestellä suuremmassa määrin ”normaalin” elämänmenon mukaan.

Uuden Testamentin tekstiaineisto ei kuitenkaan tue oletusta radikaaleista muutoksista. 1. vuosisadalla elänyt Paavali viittaa sotilasammattiin joitakin kertoja hieman Kleemensin tapaan: ohimennen ja välineenä jonkin toisen asian käsittelyyn, mutta neutraalisti [26d] [26e]. Lisäksi hän teki perusteiden kera selväksi, että hän piti yhteiskunnan pakkovaltaa, ”miekkaa”,hyväksyttävänä asiana [26f].

TYYPILLISEN PASIFISMITEORIAN tukena varhaisen muutoksen oletus on joka tapauksessa ratkaisevasti alkuperäistä heikompi, sillä kristinuskolla ei ollut Roomassa mitään yhteiskunnallisesti määräävää asemaa 170-luvulla eikä pitkään sen jälkeenkään.

Siksi muutos, joka kristittyjen suhteessa väkivaltaan oletetaan tapahtuneen, olisi johtunut uskontokunnan sisäisistä asioista eikä valtapolitiikasta. Vaikka sodan ehdottomasti torjunut näkemys olisi tämän oletuksen mukaan alkuperäinen, sodan sallivaakaan ajatussuuntaa ei voisi sanoa historiallisen näytön tasolla vääräksi, koska se ei johtunut ulkopuolisesta väliintulosta.

Viimeisin perustelu ei tietenkään päde teologiaan eli siihen, miten Raamatun dokumentaatiota ja sen sisältämiä näkemyksiä tulkitaan yleispäteviksi määräyksiksi. Vetoaminen kristittyjen elämään ja heidän valintoihinsa on kuitenkin historiaa, ei teologiaa.

AINOA MAHDOLLISUUS väittää kristinuskoa pasifistiseksi jää siis Raamatun tulkinnan varaan. Asian syvällinen käsittely joudutaan sivuuttamaan tässä tekstissä eikä tässä oteta siihen ehdotonta kantaa, vaikka ylempänä esitettiinkin näyttöä sen puolesta, että kristinuskon merkittävin teologi Paavali ei ollut pasifisti.

Muistutettakoon kuitenkin, että tulkinta ei ole suoraviivainen. Yksistään Jeesuksen puheissa on sekä ”rauhantahtoisia” että ”sodan sallivia” viitteitä. Toisaalta hän kehotti kääntämään toisen posken [26g], mutta toisaalta provosoi, että hän on tullut tuomaan maan päälle ristiriitaa ja tulta [26h].

Edelleen Jeesus sanoi, että hänen miehensä eivät taistele, koska hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta [26i], ja muistutti väkivallan vievän mennessään [26j]. Kuitenkaan hän ei tuominnut vääräksi ”tämän maailman kuningasta” palvelleen roomalaisen upseerin ammattia, vaan kiinnitti huomionsa tämän suureen uskoon [26k].

Kirjoittaja on siviilipalvelusmies, mutta hänen valintansa perusteet eivät liittyneet väkivaltaan tai epäjumalanpalvelukseen. 


Numeroidut (painetun artikkelin sisältämät) viitteet


[1] Kangasniemi, T.; Paavali, paha porvari; Cross Section 1/2007; http://users.tkk.fi/josmala/CrossSection/paavali_paha_porvari.html

[2] Tukiasema.net; Yleinen keskustelu 6.3.2008.; http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=60830&p=1&pm=4

[3] Okko, P.; Miksi alkukristittyjä vainottiin?; http://www.helsinginkristosofit.info/?p=7

[4] Truitt, M.; Early Christians Were Anti-War and Anti-State; http://www.harmlessasdoves.com/earlychurch.html

[5] Sana-lehti 3.8.2006.; haastattelu Juhani Argillanderin pro gradu -työn pohjalta; internetissä kolmannen osapuolen arkistoimana: http://www.timovirtala.net/archives/71

[6] Laine, E. et al.; Betlehemistä Brysseliin. Kristinuskon historia; Otava 2003; ISBN 951–1–17683–8

[7] Hanki, K. et al.; Ajan virta; WSOY 2004; ISBN 951–0–27596–4

[8] Marjanen, A. et al.; Trilogia: Uskonto & aika; WSOY 1999; ISBN 951–0–23208–4; s. 40

[9] Stark, R.; The Rise of Christianity; Harper Collins 1997; ISBN 0–06–067701–5

[9a] luku 5, erit. s. 124 [9b] luku 1, erit. s. 7, s. 13

[10] Tertullianus; Apologia (Apologeticus); esim. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf03.toc.html (engl. käännös)

[10a] luku 5 [10b] luku 30

[11] Eusebius; Kirkkohistoria (Ekklesiastike istoria); esim. http://www.newadvent.org/fathers/2501.htm (engl. k.)

[11a] osa 5, luku 5 [11b] osa 7, luku 13 [11c] osa 8, luku 4

[12] Cassius Dio; Rooman historia (Roomaike istoria); osa 72, luvut 8–10; esim. http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/ Cassius_Dio/72*.html (engl. k.)

[13] Helgeland, J.; Christians and the Roman Army A.D. 173–337; Church History 1974 (43); 149–163

[14] Saint Marcellus: Military Martyr; In Communion 4/2007; http://incommunion.org/articles/previous-issues/saint-marcellus-military-martyr

[15] McNamara, R.; Marcellus the Centurion; http://www.irondequoitcatholic.org/index.php/St/MarcellusTheCenturion

[16] Origenes; Kelsosta vastaan (Contra Celsus, Katá Kélsou); esim. http://www.newadvent.org/fathers/0416.htm (engl. k.)

[16a] osa 8, luku 73 [16b] osa 8, luvut 65 ja 67

[17] Holt, A.; Christian Pacifism: Early Church Views of War; kokoelmassa Crusades-Encyclopedia; http://www.crusades-encyclopedia.com/christianpacifism.html

[18] Bainton, R.; The Early Church and War; The Harvard Theological Review 1946 (39); 189–212

[19] Ignatius; Kirje efesolaisille; kappale 13;

esim. http://www.newadvent.org/fathers/0104.htm (engl. k.)

[20] Irenaeus; Harhaoppeja vastaan (Adversus haereses); kirja 4, luku 34, kappale 4; esim. http://www.newadvent.org/fathers/0103434.htm (engl. k.)

[21] Nguyen Cramer, R.; War – as viewed by early Christians; http://www.bibletexts.com/terms/war.htm

[22] Tertullianus; Sotilaskruunu (De corona militis); internetissä esim. http://www.newadvent.org/fathers/0304.htm (engl. k.)

[22a] luku 11 [22b] luku 1

[23] Tertullianus; De fuga in persecutione; luku 13; internetissä esim. http://www.newadvent.org/fathers/0409.htm (engl. k.)

[24] Klemens; Kehotus kreikkalaisille (Protreptikos pros Ellenas); luku 10; esim. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf02.vi.ii.x.html (engl. k.)

[25] Klemens; Opettaja (Paidagoogós); esim. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf02.vi.iii.html

[25a] kirja 3, luku 12 [25b] kirja 1, luku 12

[26] Raamattu

[26a] Luuk. 3:12–14 [26b] Ap.t. 10:1–48, Ap.t. 16:11–40 [26c] 1.Joh. 2:18 [26d] 2.Tim. 2:3–4 [26e] 1. Kor 9:7 [26f] Room. 13:1–7 [26g] Matt. 5:39, Luuk. 6:29 [26h] Luuk. 12:49–53, Matt. 10:34–36 [26i] Joh. 18:36 [26j] Matt. 26:50–52 [26k] Luuk 7:1–10

[27] Lactantius; Jumalalliset instituutit (Divinarum institutionum); esim. http://www.newadvent.org/fathers/0701.htm (engl. k.)

[27a] kirja 5, luku 18 [27b] kirja 6, luku 20

[28] Knight, K.; Lucius Caecilius Firmianus Lactantius; kokoelmassa Catholic Encyclopedia; http://www.newadvent.org/cathen/08736a.htm

[29] Hippolytus; Apostolinen perinne; kappale 16; http://www.bombaxo.com/hippolytus.html (engl. k.)