Loppuun rämmitty


”VAIN JUMALAAN
 voin luottaa, enkä muuta enää haluakaan”, sanoo ”Riina”, 29. ”Turvani elämässä ja ihmissuhteissa kumpuaa Jeesuksen tuntemisesta. Onhan hänellä hyvä tahto ja tarkoitus lastensa elämässä. Tämän ymmärtäminen on kyllä ollut minulle mielettömän vaikeaa.”

Tänä keväänä Riina valmistui vihdoin toiveammattiinsa, vaikka vuosi takaperin hän makasi sairaalassa itsemurhayrityksen seurauksena yhteensä kuukausia – ensin teholla ja sitten psykiatrisella osastolla.

”Tulin uskoon viitisen vuotta sitten, mutta käytännössä takkusin Jumalan edessä rajusti ja usein. Jeesuksen seuraaminen on hänen tahtonsa valitsemista päivittäin. Siinä on opeteltavaa koko elämäksi”, hän pohjustaa kertomustaan, jossa synkät käänteet vain seurasivat toisiaan.

PIKKULAPSENA Riina oli kuitenkin kääntynyt Jumalan puoleen, ennen kuin luopui noin kuudentoista ikäisenä. ”Nelivuotiaana menin pyhäkouluun. Opin lausumaan Isä meidän jaLevolle lasken Luojani.”

”Rukoileminen toi turvallisuudentunteen. Ymmärsin jopa, että Jumalalle voi puhua myös vapaasti: kertoa kuulumisia ja kysellä kaikkea”, Riina jatkaa.

Kasvaessa hänen intonsa rukoilla kuitenkin väheni – ”olin aika yksin uskoni kanssa”, Riina muistelee. Ristiriitoihin lapsenuskonsa kanssa tyttö joutui koulussakin, erityisesti biologiantunneilla.

KASVAESSAAN Riina alkoi kokea perheensä ilmapiirin ongelmana. ”Oli vakavia asioita, joista ei saanut puhua. En voinut purkaa pahaa mieltäni.”

Aluksi hän alkoi paeta ahdistusta humalaan. Ensikänni toi hänelle onnen tunteen: ”Nyt elän!” Alkoholi liittyi kiinteästi hyviin hetkiin.

Ensimmäisen lukiovuoden jälkeen Riina lähti vaihtoon jenkkeihin. ”Uudet kuviot näyttivät aluksi lupaavilta: olin suosittu koulussani, ja pidin siitä, että persoonalliseen pukeutumiseeni kiinnitettiin huomiota. Minulla oli monia harrastuksiakin”, Riina muistelee.

Vuorovaikutusta kristittyihin ei kuitenkaan ollut, ja elämä koulun ja harrastusten ympärillä tuntui pinnalliselta. Tyhjyyden ja irrallisuuden tunnetta kärjisti kulttuurishokki. Silloin seura vei mukanaan.

”Halusin nähdä maailmaa ja hylkäsin tietoisesti Jeesuksen. Juomisen olin oppinut jo Suomessa, mutta Amerikassa sen hallinta riistäytyi täysin”, Riina kertoo historiaa, joka vielä tässä vaiheessa kuulostaa melko tavalliselta.

”Poikaystäväni ja kaverien kanssa aloitin viikonloppukänneillä. Kohta koulun merkitys väheni, ja huomasin kiertäväni bileitä viikollakin”, Riina jatkaa. ”Pilvi tuli osaksi arkea ja elämä keskittyi riekkumiseen.”

Loppukuukausina vaihto-opiskelija ei jaksanut enää siivota kotonaan ja koulunkäynti jäi. ”Söin särkylääkkeitä yliannoksina saadakseni pahan olon ja syyn toistuville poissaoloilleni.”

SUOMEEN RIINA PALASI humalassa. Elämä tasapainottui hetkeksi, mutta melko näennäisesti. ”Perhettäni repivät ristiriidat. Isäni oli rakastunut toiseen naiseen, ja eli hurmaansa samassa asunnossa äitini kanssa”, Riina purkaa.

Aikuistuvan nuoren oma elämä reistaili, mutta hän oli herkkä auttamaan toisia. ”Vaihdossa olin psykologi isäntäkotini äidille. Suomen-perheen tilanne teki minusta terapeutin myös oikealle äidilleni. Roolia oli vaikea rikkoa.”

Kaverisuhteissa suunta oli sama. Riina saattoi saada päivittäin kymmenenkin puhelua, joissa hän oli terapeutin asemassa. ”Tapasin ’hoidettaviani’ myös baareissa, ja join taas elämääni”, entinen alkoholisti kuittaa.

HOLISMIN KYLKIÄISENÄ miessuhteet vaihtuivat ja repivät arjen rytmiä. Riinan lukio jäi useaksi vuodeksi kesken. ”Välillä kävin töissä, mutta siihenkin liittyi alkoholi. Ryyppäsimme suunnilleen työporukalla – joskus aamusta alkaen.”

”Hyvää tahtia vaihtuviin seurusteluihin mahtui useampi vahinkoraskaus. Minut painostettiin abortteihin, jotka olivat henkisesti lamaannuttavia”, Riina huokaa.

Sekasorron keskellä Riina läpäisi lopulta ylioppilaskirjoitukset. Juomista oli kuitenkin vaikea lopettaa, sillä kaveripiiri oli alkoholisoitunut.

”Töiden jälkeen tuttavani juotti minua maksutta räkälässään. Yhdellä miesystävälläni oli toinen nainen ja lapsi tämän kanssa”, Riina sanoo. Hänen mielenterveytensä ei enää kestänyt, eivätkä lääkkeet ja psykoterapia auttaneet. ”Sain paniikkikohtauksia, ja potkut töistä juomisen takia”, hän sanoo.

”ETSIN SILLOIN elämälleni merkitystä. Poltin taas pilveä, ja aloin ennustaa kädestä ja korteista. Astrologia ja noituus kiehtoivat, pelasin spiritismiä ja esittelin itseni noidaksi.”

”Samoihin aikoihin Jehovan todistajat alkoivat käydä ovellani, ja mietin, olivatko he vastaus rukouksiin. Keskustelin heidän kanssaan, sillä Raamattu kiinnosti. He kuitenkin kielsivät lukemasta Uutta Testamenttia”, Riina hymähtää.

Saarnaajat kävivät lopulta painostaviksi. ”Kun en halunnut päästä vieraita sisälle, he tulivat väkisin. Uhkasin poliiseilla, ja juttelut loppuivat siihen.”

”Erään kerran istuin taas kotonani Diapam-levyjen ja pulloröykkiöiden seurassa, kun uskova veljeni tuli ystävänsä kanssa käymään. Halusin muutosta. He rukoilivat puolestani, ja tulin uskoon”, Riina yksinkertaistaa ratkaisevan illan tapahtumat.

”Tyhjensin saman tien pullot viemäriin. Jatkuvan viinanhimon tilalle tuli halu lukea Raamattua ja opetella tuntemaan Jumalaa.”

TASAPAINOSSA nuoren kristityn elämä ei silti ollut. ”Käytin vahvoja mielialalääkkeitä”, Riina tunnustaa. ”Pitkän raittiin jakson jälkeen sain psykoosin ja päädyin hoitoon.”

Mielisairaalasta päästyään Riina alkoi taas seurustella. Poikaystävä tulikin uskoon ja parin piti mennä naimisiin, mutta ravintolamaailma oli molemmille entuudestaan tuttu. Se imaisi heidät pian takaisin.

Satunnaiset illat ryöpsähtivät ryyppyputkiksi, joista viimeinen päätyi Riinan pahoinpitelyyn. ”Hakattuna pyjamassa pakenin poikaystävääni pakkaseen. Tappouhkaus ja väkivalta päätyivät oikeuteen – minä takaisin mielisairaalaan.”

Riina vietti klinikalla kuukausia lääketokkurassa, mutta ystävystyi sielläkin ihmisiin. He olivat enimmäkseen moniongelmaisia, mutta tasapainoisempiin ystäviin kävi kaipuu.

”’Kunnollisia’ uskovia kohtaan koin alemmuuden tunnetta. Sairaalasta päästyäni juominen jatkui. Aloin viillellä käsiäni lasinsirpaleilla. Kivusta sain tyydytystä: paha olo purkautui hetkeksi.”

”ITSEMURHA PYÖRI PÄÄSSÄ”, Riina töksäyttää. Hän otti yliannostuksen lääkkeitä monta kertaa. Viimeisellä kerralla hän halusi varmistaa, että kuolee. ”Ennen tajunnan menetystä kuolema ja helvetti alkoivat yhtäkkiä pelottaa”, hän kuitenkin kavahtaa.

”Mietin, mihin päädyn kuoltuani, sillä uskoin kyllä Jumalaan, taivaaseen ja kadotukseen. Öisellä pihalla huusin Jumalaa. Lupasin Jeesukselle koko elämäni, jos hän pelastaisi minut varmalta kuolemalta. Enempää en muista.”

VELI OLI NÄHNYT Riinan parvekkeelta. Hän itki ja katseli elotonta siskoaan ambulanssin valovälkkeessä. Riina sai sähköshokkeja. Elvytys kesti puoli tuntia.

”Hengityskoneessa herätessäni olin varma, että Jeesus rakastaa minua. Vaikka toipuminen on ollut rankka prosessi, huomaan elämäni tosiaan muuttuneen.”

Sairaalahoidon päätyttyä Riinan maailmaan on tullut viimeinkin pysyvä positiivinen käänne. Hän sai asunnon ja onnistui käymään koulunsa ja työharjoittelun loppuun. Ammattipaperit ovat ilo, mutta myös elämän uusi ”tuntematon”.

Korvaamaton ero menneisiin vuosiin on ollut seurakunnan tuki. Aiemmin Riina oli vieraillut kristittyjen luona, mutta ei sitoutunut heihin. ”Seurakunnassa olen saanut palvella lahjoillani musiikin ja näyttelemisen kautta”, hän sanoo.

”Seksisuhteesta toiseen ajautuminen ei houkuttele”, Riina huomauttaa. Hänen vanhempiensakin asiat ovat tasapainoisemmat, vaikka he erosivat. ”Äiti tuli uskoon.”

”IHME OMASSA elämässäni on vahvistanut uskoani, että Jumalan voi muuttaa katastrofit voitoksi. Silti menneisyyttä miettiessä tulee joskus pelko takaisin lipumisesta”, pohjalta noussut Riina pohtii.

”Kipeistä muistoistani olen voinut ammentaa kokemusta vastaavissa elämän tilanteissa kamppailevien ihmisten kanssa keskustellessa. Rakkaiden ihmisten ongelmat tekevät välillä surulliseksi, mutta olen päässyt toivottomuudesta.”

”Ihmisiä kohdatessa haluan kertoa heille, että kääntymys Jumalan puoleen alkaa vaikuttaa välittömästi – nykyhetkestä riippumatta”, hän lopettaa.